2.7.2006, Liedon kirkko

Lieto 675 v.
4. sunnuntai helluntaista

Matt. 9:9-13

On luontevaa aloittaa Liedon 675-vuotisjuhlan vietto täältä Pyhän Pietarin kirkosta. 675 vuotta sitten ,1331, asiakirjatiedon mukaan täällä oli pappi, siitä päätellen myös seurakunta ja kirkko. Asutusta oli toki ollut jo paljon aikaisemmin.

Tämä kirkko on seissyt tässä viimeistään 1500-luvulta alusta lähtien. Tämä on näkyvä merkki sille, että järjestyneen yhdyskuntaelämän juuret täällä ulottuvat kauas taaksepäin, syvälle historiaan, ja ne ovat rakentuneet isolta osalta kirkon ympärille. Siinä mielessä Pyhän Pietarin kirkko on lietolaisuuden symboli.

Kirkko on ollut ja on keskellä lietolaista maisemaa ja – uskallan ajatella - mielen maisemaa. Se kertoo edelleen siitä, että elämällä on perspektiiviä, taaksepäin menneisyyteen, mutta myös ylöspäin, ikään kuin pystysuoralla akselilla.

Elämä kirkon ympärillä on ollut ja on arkista; sen ovat täyttäneet kysymykset toimeentulosta, ihmisten keskinäisistä suhteista, kaikenkaltaisesta askareesta. Mutta kun kirkko seisoo tässä jykevänä, se muistuttaa, että siinä ei ole kaikki. Yhteinen elämä ei ole vain asioiden tehokasta ja järkevää hoitamista eikä todellisuus pääty bensan hintoihin tai pörssikursseihin; yhteinen elämä on myös asettautumista yhdessä elämän perimmäisen todellisuuden, Jumalan kanssa vastakkain, pyhän ulottuvuuden todesta ottamista. Tämä yhteisö käy myös koko ajan vuoropuhelua Jumalan kanssa. Siitä kirkko on merkkinä.
Kirkko tässä on lietolaisten yhteinen rukous. Voi olla, että rukouksen pukevat sanoiksi ensi sijassa papit täällä sisällä. Mutta itse kirkko ja täällä pidettävät jumalanpalvelukset ovat lietolaisten yhteistä rukousta, myös niiden jotka eivät tänne tule poikenneeksi kuin ehkä jouluna ja joskus rippipyhänä. Tämä on rukous niillekin ja niidenkin puolesta, joitten oma rukous on vailla sanoja tai unohtunut johonkin elämän matkan varrella.

Kun ajaa tästä ohi matkalla kunnantalolle, kauppaan tai töihin, tämä olemassaolollaan muistuttaa yhteisestä elämän perustasta ja turvallisuudesta. Sitä ei ehkä tule erityisesti ajatelleeksi, niin itsestään selvästi tämä kuuluu tähän maisemaan. Mutta jos tätä ei olisi, jos tällä paikalla olisi äkkiä tyhjää, yhteisön elämästä puuttuisi jotain aivan perustavaa. Aivan keskellä olisi hyvin autiota ja kylmää.

On tärkeää, että tällä pidetään jumalanpalveluksia ja täällä puhutaan armollisuudesta ja Jumalasta, ja täällä rukoillaan. Ja tärkeää on, että tämä on lietolaisten yhteinen kirkko. Tämä ei ole jonkin pienen, erityisen vihkiytyneitten kokoontumispaikka, niitten jotka haluavat erottautua ja osaavat uskonnollisen kielen ja tietävät hurskautensa. Tämä on kaikkien täällä elävien ihmisten kirkko. Tämän tehtävä ei ole erottaa vaan yhdistää.

Kun tänne muuttaa uusia ihmisiä, tämä kirkko on olemassa heillekin, vaikka voi kestää kauan ennen kuin he löytävät paikkansa ja tuntevat olevansa mitenkään erityisesti lietolaisia.

Kirkon suojelijan Pyhän Pietarin kädessä avaimet eivät ole ovien sulkemisen vaan avaamisen vertauskuva.

Vanhastaan kirkko rakennuksena on ymmärretty ja määritelty turvapaikaksi. Olipa ihminen takaa-ajettu minkä tahansa syyn takia, vainottu, rikollinen tai muukalainen, kirkossa hän oli turvassa; täällä häneen ei saanut kajota. On ollut tärkeää tietää, että maailmassa on paikka myös silloin, kun on joutunut kaiken muun ulkopuolelle; olipa tapahtunut mitä tahansa.

Se on tärkeää edelleen. Kirkko on erityisesti elämässään eksyksiin joutuneitten, levottomien, irrallisten, särkyneitten ihmisten paikka. Se on niitä varten jotka erilaisissa sisäisissä tai ulkoisissa paineissa tarvitsevat turvapaikkaa ja lepopaikkaa. Se mikä ihmisiä, niin lietolaisia kuin muitakin, ajaa uuvuksiin nyt, on usein nimeämätöntä, vaikeasti sanoiksi puettavaa. Se voi sisältää syyllisyyttä tai häpeää tai elämän hajoamisen tuntua tai kokemusta siitä, että en osaa tai voi elää niin kuin ihmisen tulisi. Toimeentulon huolta, yksinäisyyttä, levottomuutta, masennusta.

Sitä varten tämä kirkko on olemassa, että se viestittää armollisuutta armottoman maailman puristuksissa elävälle. Tämä ei ole ensi sijassa sitä varten, että uskossaan vahvat ja ne, joiden hurskaus on tunnettua, saisivat vahvistusta omalle hurskaudelleen. Murtuneita ja väsyneitä varten tämä on. Murtuneitten ja väsyneitten turvapaikaksi tämä on tarkoitettu. Heidän kanssaan Kristus haluaa jakaa leivän ja viinin, heidän puolestaan hän murtaa itsensä, että heidän elämässään usko ja toivo vahvistuisivat.

Siksi tänne on tultu vuosisadat. Nämä seinät ovat nähneet paljon. Niissä on paljon sanatonta rukousta. Niissä on kiitosta elämän lahjoista ja huokausta elämän taakoista. Näitten seinien hyvää tekevään ja armolliseen hiljaisuuteen ihmiset ovat tulleet, hakemaan oikeutta olemassaololleen ja lepoa ja turvaa, jota jaksaisivat ja osaisivat siinä arjessa, joka heidän on ollut elettävä.

Kun olemme juhlajumalanpalveluksessa tämän yhteisön yhteisessä juhlassa, olemme täällä samasta syystä, kunkin oman elämänsä ja yhteisen elämän takia, kiittämässä ja huokaamassa. Olemme pyytämässä yhteisesti viisautta, rohkeutta ja voimia välittää ihmisten keskinäisessä kanssakäymisessä sitä turvallisuutta ja armollisuutta, jonka merkkinä tämä kirkko on tässä seissyt vuosisadat.

Sen perusta on alkukirkosta alkaen ilmaistu uskontunnustuksessa, johon nyt yhdymme.