18.6.2006, Kalannin kirkko

hautausmaan vihkimismessu
2. sunnuntai helluntaista

Matt. 16:24-27

Hautausmaa on rauhan ja levon paikka. Kaiken elämän kiireen ja hyörinän keskellä tämä on erilainen paikka, paikka jossa mieli ikään kuin puhdistuu. Kun tämä laajennusosa nyt vihitään osaksi Kalannin hautausmaata, tämä vihitään rauhan paikaksi.

Tämä hautausmaa on myös paikka, jossa elämän kadottaminen ja löytäminen ovat totta.

Tämä tulee kuulemaan paljon hiljaista, ääneen lausumatonta kokemusta siitä, miten läheisen menettäminen tuntuu kuin kadottaisi koko elämänsä. Tai ainakin, miten on äkkiä kadottanut elämästä jotain hyvin tärkeää. Kappale elämästä on lohjennut pois. Palaset ovat hajonneet, ja on hitaasti, päivä päivältä, joskus tunti tunnilta koottava elämäänsä uudestaan. Eikä se koskaan enää ole sama.

Sitäkin varten tarvitaan tätä, tilaa ja ympäristöä, joka on sitä varten, että kadottamaansa voi surra.

Tämä on paikka, jossa voi muistaa, itkeä, kaivata, tai joskus: antaa katkeruuden ja vihan tulla: miksi minulta otettiin tämä ihminen pois. Tämä on erotettu erilliseksi alueeksi juuri sitä varten; ja tämä vihitään Jumalan sanalla ja rukouksella: rukouksen paikaksi, elämänsä ja läheisensä kadottaneen ihmisen rukouksen paikaksi. Rukous voi olla hajanaista, repaleista, vain omien ajatusten ja tunteitten kanssa olemista; se että tämä on vihitty näin, merkitsee tietoisuutta siitä, että täällä ihminen on Jumalan edessä, pukeutuupa se sanoiksi tai ajatuksiksi tai ei.

Kaikille meille, silloinkin, kun kyse ei ole henkilökohtaisesta kadottamisesta ja murheesta, tämä on paikka, joka asettaa elämän erilaiseen perspektiiviin. Se on sukupolvien pitkä perspektiivi, joka muistuttaa miten elämään kuuluu kadottaminen ja menettäminen. Täällä on todellista se, että ihminen kuolee. Oma elämä on rajallinen; sen kadottaa kerran.

Se on tärkeä perspektiivi. Sitä vasten erottuu se, mikä elämässä on viime kädessä tärkeää; asiat asettuvat toiseen järjestykseen kuin arkisen hyörinän keskellä. Täällä erottuu – useimmiten – miten ulkoiset saavutukset ovat sittenkin toisarvoisia; niitä tärkeämpiä ovat ihmiset, ne jotka meille on annettu elääksemme heidän kanssaan sen lyhyen ajan joka meillä on.

Täällä on luontevaa myös kysyä: Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omaksensa koko maailman, mutta menettää sielunsa?

Kun puhutaan sielusta puhutaan siitä kohdasta itsessä, joka on kaikkein eniten keskellä, ja syvällä. Se mikä meissä viime kädessä huokaa tai kokee iloa, se mikä tekee minusta minut. Sillä kohtaa ihmisessä on kosketus elämän perustaan, Jumalaan. Syvällä sisimmässään, sydämessään, sielussaan ihminen tietää, millaista on olla olemassa ja elää juuri hänenä tässä maailmassa. Mitä hyödyttää, vaikka saavuttaisi kuinka paljon, mutta kadottaa sisimmän itsensä, sielunsa, eikä enää tiedä kuka on, ei tunnista itseään.

Monella lailla levottoman, virikkeillä täytetyn ja ulkoiseen turvallisuuteen luottavan elämän keskellä, monissa paineissa, vaikka kaikki tuntuu olevan hyvin, saattaa sisällä olla sanomattomasti tyhjää, autiota, kuin olisi kadottanut jotain. Ei tunnista sieluaan.

Täällä, hautausmaalla, kuoleman todellisuuden edessä, rauhan ja levon paikassa, on mahdollista katsoa elämää juuri tästä perspektiivistä: Mikä auttaa minua tunnistamaan sieluni, mikä uhkaa kadottaa sen? Mikä on sillä tavoin tärkeää, että se ulottuu sieluun saakka.

Merkillistä on, että ihminen ei löydä elämäänsä tai pelasta sieluaan suojautumalla ja varomalla, haalimalla itselleen viisautta tai omaisuutta tai uskoa tai ihmisiäkään. Että nämä ovat nyt minun, ne suojaavat elämääni.

Niin ei tapahdu. Joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen.

Joskus ihmiset kertovat siitä, miten elämässään kaiken kadotettuaan, kun on menettänyt sen, minkä kuvitteli olevan elämän sisältö ja tarkoitus, kun ei ole enää mitään, tyhjää ja autiota, eikä jaksa enää pitää kiinni mistään, ei uskoa eikä toivoa ja sielu vain huokaa rikkinäisenä, sanomattomalla tavalla sen keskeltä alkaa sarastaa valoa. Kun ei ole enää mitään, kun on tyhjä ja köyhä, onkin kaikki. Siinä on Kristus.

Täällä hautausmaalla on myös sellaisia kertomuksia, sellaista kiitollisuutta. Kun vähitellen alkaa näkyä, ei vain se mitä on toisessa menettänyt, vaan se mitä on hänen kauttaan saanut. Silloin luomakunta ympärillä kukoistaa ja on rehevä ja runsas ja ihminen tietää olevansa osa sitä syvältä, sielua myöten On hyvä elää täällä tämä lyhyt hetki.

Jotta sen tunnistaisi ja löytäisi, monenlaisen murheen tai eksymisen tai kadottamisen kokemuksen keskellä löytyisi, tarvitaan paljon tukea, rohkaisua ja lohdutusta; ihmisiä, jotka jaksavat kulkea vierellä.

Täällä hautausmaalla siitä kertoo risti, Kristuksen merkki, joka on haudoilla. Elämässään paljon voi kadottaa, terveytensä, tarkoituksen, läheisensä, ymmärryksensä, sielunsa eheyden, lopulta koko elämänsä voi kadottaa. Mutta ohi Kristuksen, ohi ristin ei joudu.

Risti kertoo myös siitä, miten siinä, missä me emme jaksa tai osaa nähdä mitään, missä on pimeää, tyhjää ja käsittämätöntä vain, kuolemassa, ei ole kyse lopullisesta kadottamisesta. Siinä missä emme näe mitään, onkin kaikki. Siinä Kristus on

Sen toivon varassa, Kristukseen uskoen, vihimme tämän hautausmaan toivon ja lohdutuksen, kadottamisen ja elämän löytämisen paikaksi.