Saarna 17.5.2006, Keski-Porin kirkko

Iltamessu

1 Joh. 3:18-24

Rakastaminen on vaikeaa. Siitä puhuminen on helpompaa, eikä sekään ole yksinkertaista.

Se ei ole yksinkertaista, koska kaiken rakkaudesta puhumisen uskottavuuden testi on siinä, mitä tapahtuu tekojen ja elämän tasolla. Näin on ollut jo alkukirkossa; muuten Johannes kirjeessään ei olisi niin painokkaasti sanonut, että on rakastettava, ei sanoin ja puheessa vaan teoin ja totuudessa. Se, mitä tarvitaan, ei ole puhe rakkaudesta vaan rakkauden teot.

Siksi rakastamisesta puhuisi mieluummin hyvin hiljaisella äänellä.

Varsinkin, kun tietää, miten rakkaudella ja hurskaudella kuorrutettuihin sanoihin niin kovin usein kätkeytyy todellista kovuutta ja armotonta asennoitumista toisin ajattelevia tai uskovia kohtaan tai elämässään särkyneitä kohtaan.

Silti rakkaudesta on puhuttava. Jos kirkoissa vaiettaisiin siitä; jos puhuttaisiin vain opista ja uskosta, kuka pitäisi ääntä heikoista huolehtimisesta, oikeudesta ja rakastamisen välttämättömyydestä.

Useaan otteeseen Uudessa Testamentissa juuri rakastaminen mainitaan kristittyjen tuntomerkkinä; ei siis se, että osaa, tietää ja ymmärtää uskonnollisten käsitteiden ja uskon sisällön hienouksia tai käy seurakunnan tilaisuuksissa, vaan rakastaminen: siitä Kristuksen seuraajat tunnetaan.

Tästä syystä on ymmärrettävää, että kirkkoon tai kristittyihin kohdistuu myös odotuksia. Siltä, joka kantaa kirkon tai seurakunnan leimaa, olipa hän työntekijä, luottamushenkilö tai aktiivisesti seurakuntaan muuten samastuva, odotetaan jollain tapaa esikuvallisuutta elämässä, että rakkaus näkyisi, tai ainakin ettei rakkaudettomuus näkyisi..

Joskus halu olla esikuvallinen johtaa harhapoluille.

Se saattaa näkyä toisten yläpuolelle asettumisena. Että ajattelee toisen ihmisen puolesta tietävänsä, miten tämän tulisi elää ja mitkä ovat tämän tilanteessa oikeita ratkaisuja. Asettuu ikään kuin Jumalan asemaan tietämään hyvän ja pahan; kun ihmisten todellisessa maailmassa hyvä ja paha, oikea ja väärä ovat monin tavoin kietoutuneet elämän monimutkaiseen kudelmaan; eikä toisen ihmisen puolesta voi hänen elämäänsä kokonaan tietää ja tuntea.

Joskus esikuvallisuuden vääristyminen näkyy siten, että katsotaan Kristuksen seuraamisen merkitsevän sitä, että oma elämä pysyy särkymättömänä, että on ihmisten keskellä jotenkin kiiltäväotsainen ja ihanteitten ruumiillistuma, vartioi ja suojelee moraalista puhtautta.

Kummassakaan ei ole kysymys rakastamisesta. Niitten yhteydessä saatetaan puhua rakkaudesta, mutta se ei ole mukana teoissa, elämässä. Sanana ”rakastaminen” ei viittaa noudattamiseen, tietämiseen tai oikeassa olemiseen. Se on sana joka kuvaa ihmisen suhdetta toiseen ihmiseen. Se viittaa tunteisiin, se viittaa sydämeen. Sen avain on kyky asettua toisen ihmisen asemaan, ymmärtää, nähdä ja jakaa hänen tilanteensa ja elämänsä.

Se, mitä jokainen meistä syvällä sisällään kaipaa, ei ole neuvoja ja ohjeita, vaan sitä, että tulee rakastetuksi ja hyväksytyksi, koko elämänsä kanssa, kaiken sen vaikeuden ja sotkuisuudenkin, sen minkä vain Jumala tietää ja tuntee, Jumala joka näkee sydämeen.

Rakastaminen on vaikeaa. Se vaatii paljon viisautta, rohkeutta ja nöyryyttä. Asettua toisen ihmisen asemaan, pyrkiä ymmärtämään sisältäpäin ja nähdä elämän monimutkaisuus ja särkyneisyys, merkitsee myös sitä, että asettuu itse alttiiksi särkymiselle ja tahriintumiselle. Jos puolustaa hyljeksittyjä, jos puolustaa murtuneita ja epäonnistuneita ja asettuu näiden rinnalle, voi joutua itse syytetyksi tai halveksituksi.

Kun olemme näin yhdessä valmistautumassa yhteiseen ehtoolliseen, olemme rakastamisen ja Kristuksen seuraamisen vaikeuden kanssa tässä. Voi olla, että sydämemme syyttää meitä, koska se tunnistaa oman rakkaudettomuutemme, ja ainakin oman rakastetuksi tulemisen kaipuumme. Ne Jumala näkee, kun Hän näkee sydämeen ja tietää kaiken. Ja Hän haluaa murtaa itsensä ehtoollisessa meidän puolestamme, meidän rakkaudettomuutemme ja kaipuumme puolesta. Ja hän lähettää meidät maailmaan, rakastamaan, teoissa ei puheissa, murtumalla niin kuin hän itse, ei säilymään ehjänä kiillotettuna.

Vanha kertomus kertoo kahdesta miehestä, jotka lähetettiin maailmaan. Kummallekin annettiin täysinäinen hieno hopeamalja kuljetettavaksi maailman halki. Toinen katsoi maljan kauneutta, pyysi muitakin ihailemaan sitä, oli varovainen, ettei se läikkyisi ja tahriintuisi. Hän teki kaikkensa suojellakseen ja varjellakseen sitä.

Toinen lähti maljansa kanssa ihmisten keskelle, antoi ihmisten kosketella sitä, laittoi sen kiertämään; hän kulki onnettomien ja syrjäisten keskellä, toreilla ja pölyisillä maanteillä.

Kun he olivat matkansa tehneet, toisen malja oli edelleen kiiltävä ja ehjä, toisen likainen ja kolhiintunut. Mutta se malja, jota oli varjeltu ja suojeltu, olikin tyhjä; siihen ei ollut jäänyt mitään. Se malja, joka oli kulkenut elämän ja ihmisten keskellä ja kolhiintunut; sen tuoja saattoikin sanoa: minun maljani on ylitsevuotavainen.