Saarna 12.3.2006, Pyhämaan kirkko

Hautausmaan laajennuksen vihkiminen
2. paastonajan sunnuntai

Luuk. 7: 36-50

Keski-Euroopassa keskiaikaisen hautausmaan aidassa saattoi joskus olla aivan omanlaisensa maalaus. Sitä kutsuttiin kuolemantanssiksi. Se kuvasi kuolemaa, joka otti tanssiin mukaan kaikki, erottelematta, yhtä lailla piispan ja ruhtinaan kuin talonpojan ja kauppiaan tai kerjäläisen, yhtä hyvin miehen kuin naisen, vanhan ja nuoren.

Kuolemantanssimaalaukset halusivat muistuttaa, että kuoleman edessä kaikki inhimillisen yhteisön arvojärjestelmät ja asetelmat murenivat. Siinä kaikki ovat hyvin paljaasti ihmisiä, pelkkiä ihmisiä, riisuttuina kaikista rooleista ja suojista. Kuoleman edessä ihmiset ovat yhtä yksin, yhtä avuttomia, samalla tavoin syntisiä, olipa heiäan asemansa mikä tahansa. Viime kädessä kaikki ovat pelkkiä ihmisiä. Jumalan edessä ihmiset ovat sitä, yhtä avuttomia, yhtä lailla syntisiä, yhtä lailla vailla rooliensa suojaa.

Edelleen nykyisinkin hautausmaan näkyvä erottaminen muusta maisemasta on tarpeen juuri saman seikan muistuttamiseksi, josta kuolemantanssimaalaus muistutti. Hautausmaa erotetaan vihkimällä ja se erottuu maisemassa mm. siksi, että muistaisimme: kuoleman edessä ja Jumalan edessä arvot ja merkitykset punnitaan toisin kuin mihin yhteiskunnassa ja yhteiselämässä on totuttu.

Tapahtumat fariseuksen talossa, joista evankeliumiteksti kertoo, sisältävät saman viestin. Siinä on Jeesuksen ohella kaksi ihmistä, fariseus ja tämän luona tapahtuvan aterian keskeyttävä nainen. Fariseus on yhteiskunnalliselta asemaltaan arvostettu, kunnollisuudellaan ylpeilevä mies, joka selvästi väheksyy ja asettaa itsensä alapuolelle naisen jota kutsutaan syntiseksi naiseksi. Tapahtumien kulussa käy ilmi, että fariseus piti naista siinä määrin halveksittuna ja alempiarvoisena, että edes tämän kosketus ei ollut kunnollisimmista kunnollisimmalle juutalaismiehelle mahdollista. Nainen oli yhteiskunnan pohjasakkaa, jonka ihmisarvo oli kyseenalainen. Mihin häntä voisi omassa ympäristössämme verrata? Ehkä vaikeassa riippuvuudessa pyristelevään narkomaaniin, ehkä ihmiskaupan uhrina maahan tuotuun prostituoituun uhriin, ehkä asunnottomaan alkoholistiin, ehkä vankilakierteessä olevaan taparikolliseen. Ja jokaisessa yhteisössä on niitä, joita hyljeksitään, paheksutaan, vältellään ja katsotaan alaspäin.

Jumalan edessä arvoasetelmat näkyvät toisin. Jeesuksen silmin nuo kaksi ihmistä, fariseus ja nainen, näkyvät toisin. Jeesus ei katso heitä heidän yhteiskunnallisen asemansa tai arvostuksensa läpi, vaan kumpaakin täytenä, samanarvoisena ihmisenä. Se on häkellyttävää ja erityisesti fariseukselle vaikeasti sulatettavaa.

Sillä miten Jeesus heihin suhtautuu, oli syvälle käyvin merkitys naisen kohdalla. Nainen voiteli Jeesuksen jalat ja puhkesi itkuun. Hän puhkesi itkuun, koska hänet, halveksittu ja väheksytty ihminen, otettiin ehkä ensimmäistä kertaa täytenä ihmisenä.

Kyyneleissä, joita hän vuodatti paljon, oli kenties vuosien ja vuosikymmenten häpeä, mielen ristiriidat, syyllisyys, epätoivo, arvaamattomia elämän painoja. Hän tyhjensi itkemällä elämänsä taakkaa. Se oli mahdollista, koska hän ymmärsi, että hän ei ollut Jeesukselle täysi ihminen vain periaatteessa vaan myös käytännössä. Häntä kohdeltiin ihmisenä, hänet armahdettiin.

Monet meistä tietävät kokemuksestaan, miten vapauttavaa mielensä painojen purkaminen voi olla. Kun on joku, joka ottaa vastaan sen kaiken, monesti vyyhteytyneen ja raskaan, millaista on elää juuri niitten taakkojen ja kohtaloitten kanssa, jotka vain itse tietää ja tuntee. Joku ottaa vastaan eikä torju tai vähättele tai tuomitse. Siinä välittyy armo.

Evankeliumin kertomus antaa myös ymmärtää, että juuri siinä vapautumisessa, armahdetuksi tulemisen kokemuksessa, on rakkauden lähde. Rakkauden lähde ei ole määräysten noudattamisessa tai ponnistelussa kunnollisen ulkokuoren säilyttämiseksi, vaan suostumisessa särkymään ja tulemaan armahdetuksi.

Hautausmaalla, joka kohta vihitään, tulee olemaan paljon itkua. Moni pyhämaalainen tulee käymään läheisensä haudalla, olemaan hiljaa, muistelemaan ja käymään samalla kenties läpi myös omaa elämäänsä. Siellä tullaan purkamaan paljon ikävää ja sielun taakkaa. Siellä tullaan kertomaan hiljaa asioita, joita olisi halunnut kertoa läheiselle tämän vielä eläessä. Siellä tullaan purkamaan myös syyllisyyttä, katkeruutta ja vihaa; siellä tullaan pyytämään anteeksi ja antamaan anteeksi.

On hyvä, että sellainen paikka on olemassa, on olemassa paikka jossa se on mahdollista. Sitäkin varten hautausmaa vihkimällä erotetaan. Sillä tavoin hautausmaa palvelee elämää, auttaa elämään menetyksen ja vaillinaisuuden ja kesken jäämisen kanssa.

Voi olla, että käynnit hautausmaalla tai jo hautausmaan olemassaolo tuovat sellaisen perspektiivin, josta elämä näkyy hiukan toisin. Ehkä erottuu se, mikä on viime kädessä tärkeää. Kun näkee elämän rajallisuuden ja keskeneräisyyden ja kun joutuu katsomaan itseään paljaasti ihmisenä, erottuu ehkä tärkeä vähemmän tärkeästä. Siinä perspektiivissä ulkoisen kuvan tai kunnollisuuden tavoittelu tai muiden arvostuksen saaminen ehkä siirtyvät taka-alalle, ja tärkeäksi näyttäytyy se, mitä on ollut ja on niille ihmisille, jotka heidän elämäänsä on annettu. Osasinko ja osaanko rakastaa heitä ja elämää.

Monet käynnit tai kukkavihko tai kynttilä hautausmaalla voivat kertoa kiitollisuudesta. Se voi olla ikävän sekaista kiitollisuutta, että sai elää sen ihmisen lähellä joka nyt on poissa. Mutta monet hiljaiset huokaukset voivat kertoa myös omasta särkyneisyydestä: tiesin kyllä, mikä on tärkeää ja miten olisi pitänyt, mutta jotenkin kaikki meni toisin ja paljon rikkoutui, ja jos nyt saisin, eläisin eri tavalla tämän ihmisen kanssa.

Hautausmaalla tapahtuu paljon samaa kuin fariseuksen kodissa, johon nainen tuli kalliin voiteen kanssa ja elämänsä ristiriitojen ja taakkojen kanssa. Vihimme hautausmaan Jumalan Sanalla ja rukouksella. Hautausmaan tärkein symboli on risti. Siten haluamme kertoa, että ihmisen vastaanottajana, olipa kyseessä hän joka lähtee tästä elämästä tai hän joka tulee elämän painon kanssa kanssa käymään hautausmaalla, vastaanottajana on sama Kristus, joka otti itkevän naisen vastaan fariseuksen luona. Hän on yhtä armahtava nyt kuin silloin. Siinä on lohdun, toivon ja rohkaisun lähde.