Saarna 12.1.2006, Turun tuomiokirkko

Kirkon lapsi- ja nuorisotyön neuvottelupäivien jumalanpalvelus

Luuk 4:16-21

Jeesus ryhtyy lukemaan.. Hän avaa kirjakäärön ja lukee. Tilanne muistuttaa tätä, sitä miten minä äsken ryhdyin lukemaan teille tekstiä.

Lukemistilanteena synagogan tilanne ja tämä ovat poikkeuksellisia. Tavallinen, tavallisempi on tilanne, jossa yksi ihminen lukee ääneti yksinäisessä huoneessa. Se on tyypillinen moderni viestintätilanne. Viesti - kirja, äänilevy – saapuu hyvin monimutkaisen teknis-kaupallisen prosessin välityksellä yhden ihmisen ulottuville, ja tämä vastaanottaa sen yksin, yksinäisessä huoneessa, joskus jopa kuulokkeet korvilla sulkeakseen ulkomaailman kokonaan ulkopuolelle. Se on viestin kannalta tehokasta, ehkä, mutta samalla eristävää; se vahvistaa ihmisen yksinäisyyttä, erillisyyttä ja irrallisuutta. Suuri osa Raamatun lukemista on meidän kulttuurissamme vastaavan kaltaista.

Lukutapahtuma, josta päivän teksti kertoo, on toisenlainen, ja tämä on toisenlainen. Siinä ollaan yhdessä, niin kuin tässä. Viesti vastaanotetaan yhteisesti, ja ihmisen kohtalokas erillisyys murtuu hetkeksi. Jumalanpalvelus on lähes ainoa modernin elämänmuodon tilanne, jossa lukemisen kohdalla näin tapahtuu. Toinen siihen verrattava on se, kun aikuinen lukee ääneen lapselle. Lukeminen vie lähemmäs, yhdistää kahta ihmistä. Olin muutama päivä sitten terveyskeskuksen päivystyksessä. Siellä viereisellä penkillä odotti vuoroaan pieni poika äitinsä kanssa. Poika oli tuskainen ja itkuinen. Nähtävästi käsi oli murtunut. Äiti yritti lohduttaa, mutta vasta kun äiti otti laukustaan lastenkirjan ja alkoi lukea hiljaisella äänellä satua, lapsi rauhoittui ja painautui äidin kainaloon.

Jotain samaa, aikuisella tavalla, tapahtui Nasaretin synagogassa, ja nyt täällä, toivottavasti. Ihmiset ovat koolla ja lukeminen on yhteinen, sosiaalinen tapahtuma, ja ihmiselle kohtalokas yksinäisyys ja erillisyys hälvenevät vähän.

Tekstikin on saman kaltaista, osittain samaa. Se ei ole yksittäisen ihmisen yksinäisessä huoneessa luoma viesti, henkilökohtainen kannanotto tai kuva maailmasta. Se on yhteisön yhteistä perintöä, yhteisön, silloin synagogayhteisön ja nyt kirkon, pyhänä pitämää tekstiä, joka on muuta kuin mikään muu teksti. Yhdessä luemme jotain, joka on yhteistä, kantaa yhden ihmisen ymmärrystä syvempää ja perustavampaa viestiä.

Kun Jeesus lopettaa lukemisen, hän istuutuu. Se on latautunut hetki. Saatan aistia hiljaisuuden joka laskeutuu. Luukas kertoo, että läsnäolijat katsoivat tarkkaavaisesti Jeesukseen. Ja lopulta Jeesus avaa suunsa: ” Tänään, teidän kuultenne, on tämä kirjoitus käynyt toteen.”

Se on hätkähdyttävä puheenvuoro. Jeesus väittää että se, mitä hän hetkeä aikaisemmin on lukenut, on totta. Läsnäolijoille se sinänsä ei ollut uutta; ei meillekään. Kirja on pyhä ja sisältö totta. Mutta hätkähdyttävyys on siinä, että teksti on totta aivan erityisellä tavalla, ei yleisenä totuutena ja periaatteessa, vaan samalla tavalla totta kuin ympäröivä todellisuus, puut tai rakennukset tai ihmiset. Tämä on totta tässä ja nyt.

Siinä vaiheessa vasta, saatan kuvitella, kuulijat todella kiinnostuvat: mitä se oikein lukikaan, niin mikä on totta tässä ja nyt.

He ehkä muistavat, ehkä tarkistavat, näinhän se meni: - Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta.

Väite on kova: se mikä on siihen asti ollut kaunista, ylevää ja moraalisesti kohottavaa, hieno teksti – sokeille näkö, vangit vapaaksi, sorretuille helpotus – olisikin nyt Jeesuksen mukaan toisella tavalla, konkreettisemmin totta siksi, että hän on siinä.

Joku kuulijoista voi hyvällä syyllä todeta, että puheet ovat puheita, mutta mikään maailmassa ei pahemmin värähdä sillä hetkellä. Vankiloiden portit eivät aukene, sokeus tai köyhyys tai sorto eivät poistu maailmasta sillä istumalla. Yleisellä tasolla kaikki pysyy ennallaan.

Mutta se kuulijoista, joka lähtee kulkemaan Jeesuksen mukana, saattaa myöhemmin todeta, että kaikki taitaa olla totta; se tulee todeksi niissä yksittäisissä tilanteissa, kun Jeesus kohtaa ihmisiä. Hän kysyy tai saa ihmiset kysymään itseltään, meidätkin nyt: Mikä on minun köyhyyteni ja syvin puutteeni? Minkä vanki olen? Missä on minun sokeuteni, sokea kohtani? Minkä sorron tai painon alta kaipaan vapauteen?

Elämänne ja työnne perusteella tiedätte miten monenlaista näihin kysymyksiin voi sisältyä.

Ja kun ihminen tunnistaa jotain omasta tilastaan ja tilanteestaan ja tulee toisen taholta tunnistetuksi siinä kohden, mikä on kipeintä ja arinta, puristavinta kenties, tulee tunnistetuksi Kristuksen taholta, hänessä tapahtuu juuri se, minkä teksti ja Jeesus sen lukijana lupaavat olevan totta: elämisen vapautuminen, eheytyminen, luottamus oikeuden toteutumiseen, elämänriemun raottuminen.

Jeesuksen viesti on selvä: Hän on se, jonka Herran henki on lähettänyt juuri tätä varten.

Ja me olemme niitä, joista teksti puhuu, joitten keskellä, yksityisesti ja yhteisesti, tämä on todellisuutta.

Myöhemmin, kun tämän toden kanssa kosketuksiin tulleet olivat lähteneet seuraamaan Jeesusta, hän sanoo: Niin kuin Isä on lähettänyt, niin lähetän minäkin teidät.

Sekin koskee meitä. Kun lähdette tästä kuin elämänne keskelle ja työnne keskelle, lukemattomiin ihmisten kohtaamisiin,
teidät lähetetään

”ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman,
julistamaan vangituille vapautusta
ja sokeille näkönsä saamista,
päästämään sorretut vapauteen
ja julistamaan Herran riemuvuotta.”