1.10.2006, Ulvilan kirkko

Piispantarkastuksen päätösmessu
Kirkkoherra Marianne Känän virkaanasettaminen

Mikkelinpäivä Matt 18:1-6

Kuka on suurin taivasten valtakunnassa? Jeesuksen lähimmät kysyivät. He elivät selkeän uskonnollisen hierarkian keskellä. He olivat ymmärtäneet, että Jeesus asetti tämän järjestyksen kyseenalaiseksi. Se oli tausta, jolta heidän kysymyksensä nousi: mikä on uusi uskonnollinen arvojärjestys, jonka Jeesus oli tullut tuomaan? Kuka on tärkein? Ehkä he odottivat, että Jeesus sanoisi: te tietysti, te kaksitoista, te jotka olette lähteneet seuraamaan minua, eivät juutalaisten ylipapit ja kirjanoppineet. Seurakunnassa nyt sama kysymys sisältäisi ehkä toisenlaisia odotuksia, odotuksia vastauksesta, ett’ tärkeimpiä ovat tietysti ne, jotka ovat seurakunnan sisäpiiriä, ne jotka osallistuvat aktiivisesti toimintaan tai joilla on asema seurakunnan organisaatiossa tai jotka tuovat uskoaan selkeästi esiin.

Jeesuksen vastaus on toisenlainen ja selkeä. Kysyjät joutuvat nieleskelemään, sillä vastaus sisältää viestin: älkää edes kysykö tuollaisia. Jeesus asettaa lapsen kysyjien eteen: siinä teille suurin, siinä teille tärkein.

Ajattelen keskustelua täällä torstai-iltana: Monissa puheenvuoroissa kysyttiin, mitä lapsille täällä Ulvilassa kuuluu. Miten voitaisiin yhdessä tukea erityisesti niitä lapsia, jotka ovat monin tavoin osattomia ja uhkaavat joutua syrjään ja vaille sitä turvaa jota tarvitsevat.

Tätäkö Jeesus siis tarkoitti: siinä teille tärkeysjärjestys: lapset etusijalle. Sitäkin. Lasta, sen paremmin kuin ketään muutakaan ei voi nähdä kuluttajan tai tulevana työvoimana tai vanhempien toiveiden täyttymyksenä. Ihminen on arvokas itsessään. Se luo perspektiivin kaikkialle, missä halutaan seurata Kristusta. On nähtävä kaikkein heikoin ja haurain, ja suuntauduttava sen perusteella. Lasten pahoinvointi ja syrjäytyneisyys ei nouse heistä itsestään, vaan heijastaa aikuisten maailman armottomuutta. Vanhempien paineet ja elämän särkyneisyys murentavat lasten perusluottamusta elämään, sellaista josta myös usko voi kasvaa. Siksi kaikkien kristittyjen, toimivatpa he täällä seurakunnassa tai muissa tehtävissä, on syytä kysyä: miten voimme rakentaa elämää, jossa lapsen on hyvä kasvaa, ja erityisesti kysyä, tunnistammeko, missä ihmiset ovat kaikkein lujimmilla ja tarvitsevat tukea.

Tänään seurakunnan uusi kirkkoherra Marianne Känä asetetaan virkaansa. Hän on avainasemassa siinä, kuinka seurakunnassa asetetaan asioita tärkeysjärjestykseen. Ja tiedän, että hän tulee kohtaamaan paljon odotuksia ja vaatimuksia, joitten sisältö on: emmekö me sentään ole seurakunnassa tärkeimpiä, eikö meidän ryhmän asia sentään tule asettaa etusijalle. Näitten paineitten keskellä on hyvä muistaa, mitä Jeesus asetti keskelle. Seurakunta on kaikkia varten täällä, ja erityisesti niitä jotka ovat kaikkein heikoimmilla. Tulet, Marianne, tarvitsemaan paljon rohkeutta ja paljon viisautta, kun orientoidut työssäsi tämän mukaan.

Jeesus ei vain aseta lasta kuulijoiden eteen, hän myös sanoo: tulkaa lasten kaltaisiksi, jos haluatte taivasten valtakuntaan. Jeesuksen sanat eivät sisällä aikuisuuden vähättelyä. Päinvastoin: toisista huolehtiminen edellyttää aikuista vastuun ottamista ja aikuista toisten ihmisten kohtaamista.

Mutta jokainen tarvitsee toisia niin kuin lapsi tarvitsee. Yksin ei selviydy, ei elämässä, ei myöskään kirkkoherran tehtävässä. Siinä on paljon yksin, on paljon mitä ei voi jakaa; monien odotusten ja paineiden keskellä on yksin. Mutta silti tarvitsee toisia: seurakunnan johtaminen on mahdollista vain aikuisten ihmisten kesken tapahtuvalla yhteistyöllä, työntekijöiden ja luottamushenkilöiden kanssa ja monien yhteistyökumppanien kanssa, osana seurakuntaa.

Kun Jeesus asettaa lapsen malliksi tai esikuvaksi, se sisältää viestin erityisesti monien roolien ja arvojärjestysten keskellä elävälle seurakunnalle: vain tämä, mitä lapsessa näette, on olennaista, viime kädessä ja Jumalan silmissä. Jumalan edessä jokainen on lopulta pelkkä ihminen, ilman roolia tai asemaa. Se on tärkeintä.

Sinulla Marianne on vanha kasukka päälläsi. Se kertoo että tehtävässäsi asetut osaksi pitkää kirkkoherrojen ketjua. Kaikki siinä ovat hoitaneet tehtävää eri tavoin, kukin omallaan, koska ihmisinä ovat olleet erilaisia. Kukin on ollut omalla tavallaan vahva ja omalla tavallaan hauraus. Viime kädessä kaikki ovat olleet toisia ihmisiä ja Kristusta tarvitsevia ihmisiä. Siihen ketjuun sinä asetut kun pidät kasukkaa päälläsi, tuomaan oman itsesi näköisen panoksen seurakunnan historiaan täällä.

Olet siinä ihmisenä koko elämänhistoriasi kanssa. Kaikki mitä olet elänyt on mukana, mitään ei tarvitse jättää pois tai unohtaa. Se on tehnyt sinusta sen ihmisen joka olet nyt.

Sellaisena sinut lähetetään tehtävään. Tehtävästä tulee osa sinun elämääsi, osa elämästäsi toteutuu nyt kirkkoherran viran kautta, mutta siinä alttarin ääressä, siinä kohdassa joka lopulta ainoastaan merkitsee, olet silti vain sinä, vain ihminen, eikä yhtään vähempää.

Jotta et kadota itseäsi ja sitä näköalaa, tarvitset itsestäsi huolehtimista, vetäytymistä yksityisyyteen, ja tarvitset, erityisesti tarvitset läheisiäsi, perhettä ja ystäviä. Niitä jotka eivät katso sinua virkasi ja tehtäväsi kautta, vaan omana itsenäsi.

Tuolta alttarilta, tässä kirkossa sinut lähetetään tehtävään. Tässä ei kysytä kuka on suurin, tässä on ihminen vain ihminen. Kristus on se joka lähettää. Ei sinua omaan varaasi lähetetä. Tästä lähde, tähän tule aina kun tarvitset armoa, rohkeutta ja nöyryyttä.

Tänään polvistumme yhdessä juuri tämän alttarin ääreen, ehtoollispöytään Kristuksen palveltavaksi, ja Kristuksen lähetettäväksi. Kukin oman elämänsä kanssa, kukin omiin tehtäviinsä lähetettäväksi, polvistumme samalla tavoin, ihmisinä jotka tarvitsevat armahdusta ja rohkaisua. Se on viime kädessä meille yhteistä.