3.6.2009, Helsinki

Satakunta-näyttelyn avajaiset
Kansalliskirjastossa

Arvoisat läsnäolijat,

Alussa olivat kertomus ja laulu. Ne olivat ihmisen puhetta toiselle ihmiselle. Suullisesti esitetyt kertomus ja laulu olivat sidottuja paikkaan ja aikaan. Kyse on samassa paikassa samaan aikaan olevien ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta. Niin kauan kuin kertomus ja laulu olivat suullisia, voi ajatella, että ne toteutuivat erityisessä satakuntalaisessa muodossa, sikäläisten ihmisten kesken ja siellä

Kun kertomus ja laulu säilöttiin kirjaksi, tilanne muuttui. Syntyi kirjallisuus siinä merkityksessä kuin se on esillä tässä näyttelyssä. Sitä varten tarvittiin monimutkainen teknis-taloudellinen prosessi, jonka kautta viesti siirtyi ihmiseltä toiselle. Se edellytti yhtä paikkakuntaa ja yhtä maakuntaa laajempaa yhteiskunnallista ja kulttuurista kokonaisuus, jonka puitteissa prosessi oli mahdollista. Kertomuksen ja laulun siirtyminen kirjan muotoon merkitsi paikan rajojen ylittämistä. Kirja oli tärkeä tekijä, joka sitoi satakuntalaisia ihmisiä osaksi koko kulttuuripiiriä.

Se edellytti lukutaitoa, joka Satakunnan rintamailla alkoi yleistyä 1700-luvun mittaan. Tuolloin satakuntalaisten käsissä kuluneet ensimmäiset kirjat olivat uskonnollisia kirjoja. Tavallisen kansan keskuudessa ensimmäinen laajalle levinnyt kirja oli Sielun tawara, vanha 1701 vuoden virsikirja liitteineen. Edelleen se on suomalaisen kirjan historiassa vertaansa vailla levikkinsä ja merkityksensä puolesta. Sielun tawara oli se kirja, joka sitoi satakuntalaisen kansan eurooppalaisen kulttuuripiirin yhteiseen ytimeen.

Vanha virsikirja ei ollut erityisesti satakuntalaista kirjallisuutta, yhtä vähän kuin Satakunnassa nyt lueta vain satakuntalaista kirjallisuutta. Kun Satakunnassa on kirjoitettu kirjoja, nekään eivät ole olleet vain tai ensi sijassa Satakuntaa varten. Kirjojen avulla on siltä alueelta osallistuttu ja osallistutaan laajempaan, koko kulttuuripiiriä koskevaan keskusteluun maailmasta ja elämästä ja elämän ehdoista. Elämä ei ole vain satakuntalaista elämää, ei koskaan eikä kenenkään elämä, vaan aina osa yhteistä elämää.

Siksi tämä näyttelykään ei kerro jostain sellaisesta kirjallisuudesta, joka olisi erillistä ja sisällöltään omalaatuista siksi että sillä on side Satakunnaksi kutsuttuun maantieteelliseen alueeseen ja sen perintöön. Tätä näyttelyä ei tulla katsomaan kuriositeettina niin kuin pikkupoikina mentiin Porin torille katsomaan täytettyä sinivalasta: onpa maailmassa sellainenkin kummallisuus kuin satakuntalainen kirjallisuus.

Silti on ollut viisasta koota yhteen tilaan kirjoja, joilla on tavalla tai toisella side maailman kaikista paikoista ja alueista tähänyhteen.

Se on viisasta, koska elämme sellaisessa kulttuurissa, jossa ihmisen on, käydäkseen ihmisestä, orientoiduttava niin suureen maailmaan, että sitä ei voi kokonaan omaksua ja ymmärtää. Globaali maailma on reaaliaikaisesti sekä median että tietoverkkojen ja teknisten välineitten kautta se elämänympäristö, jonka keskellä ihmisen on yritettävä päästä selvyyteen siitä, kuka on ja mihin kuuluu. Tässä todellisuudessa maantiede, siis paikat ja alueet, muodostaa vain liikkumisalustan, jolla ihmiset liikkuvat edestakaisin vapaan pääoman heiteltävinä. Elämään kiinnittyminen paikan välityksellä on entistä vaikeampaa, ja on työlästä tietää, mihin oikeastaan kuuluu ja missä tärkeät siteet ovat.

Siksi on viisasta vahvistaa näin, satakuntalaisen kirjallisuuden näyttelyllä, tietoisuutta siitä, että jokainen ihminen kuuluu johonkin tai joihinkin erityisiin kohtiin tässä maailmassa ja on aina olemassa jossain paikassa, lyhyemmän tai pitemmän aikaa, ja että ihmisenä eläminen toteutuu aina suhteessa siihen konkreettiseen ja välittömään ympäristöön, ihmisiin, perintöön ja maisemaan, jonka keskellä on. Näyttelyn kaltaiset toimet ankkuroivat ihmistä, kirjoja lukevaa ja kirjoittavaa ihmistä, maantieteelliseen paikkaan ja muistuttavat, että ihmisen ei ole hyvä olla irrallaan ajelehtimassa ja vailla kiintopisteitä.

Tässä katsannossa kirja on oiva väline, siitä huolimatta, että juuri kirja on aikanaan merkinnyt ajan ja paikan rajojen ylittymistä, ja siitäkin huolimatta, että edelleen kirja on säilöttyä ja paikasta toiseen mukana kuljetettavaa puhetta ihmiseltä toiselle. Kirja on oiva väline, sillä jatkuvasti liikkuvan, nopeasti muuttuvan ja kaoottisena vellovan julkisuuden keskellä kirja pakottaa pysähtymään. Kirja edustaa hitautta. Se kirjoitetaan hitaasti ja luetaan hitaasti. Se edustaa verkkaista ja viipyilevää tapaa orientoitua elämään ja siten se voi auttaa tunnistamaan omaa paikkaansa maailmassa.

Lisäksi Satakunnassa ja satakuntalaisessa perinteessä kirjalla on ollut aivan erityinen arvo. Se tulee esiin vaikkapa satakuntalaiseen uskonnolliseen perintöön kuuluvassa herätysliikkeessä rukoilevaisuudessa, joka kaikista herätysliikkeistä eniten on kiinnittynyt kirjaan. Rukoilevaisuus on tukeutunut pyhien kirjojen koskemattomuuteen. Se on arvostanut kirjojen muuttumattomuutta, ja pitäytynyt raamatun ja virsikirjan vanhoissa käännöksissä ja versioissa. Kirjan kunnioitus ei kuitenkaan ole rajoittunut vain joihinkin pyhiin kirjoihin vaan myös kirjaan yleensä. 1800-luvun rukoilevaisjohtajasta Matti Paavolasta kerrotaan, että kun joku pudotti kirjan lattialle, olipa kirja mikä tahansa, Paavola kehotti kumartaen nostamaan sen ylös ja antamaan sille suuta kunnioituksen merkkinä.

Arvelen, että näyttelyn pystyttäjät ovat olleet tästä tietoisia. He ovat asettaneet kirjat vitriineihin. Näin kirjat eivät pääse putoamaan lattialle eivätkä nuhraantumaan alituisesta suun antamisesta.