28.4.2009, radioaamuhartaus

Uskontunnustus. Toinen uskonkohta.

Minä uskon Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, meidän Herraamme…

Siitä se jatkuu. Toinen uskonkappale. Lyhyet lakoniset lauseet. Luettelona olennainen Jeesuksesta, Jeesuksen elämästä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Sen tiiviimmin sitä ei voi enää sanoa.

Lauseitten taakse jää paljon. Suuri osa siitä, mistä evankeliumit kertovat, ja se mitä on niidenkin takana. Palestiinan pölyiset tiet, kiviset talot, lammaslaumat, ihmiset kylien toreilla. Auringon hehku, yön pimeys, tähdet pään yllä. Ihmisten elämä, lasten parku, ruuan hajut, kauppiaitten huudot, päivästä toiseen jatkuva ankara työ, unelmat, rakkaus, sairaudet, pelko, vanheneminen, kuolema. Vuodesta toiseen, sukupolvesta toiseen.

Se oli ihmisen elämää, niin kuin tämä tässä. Aamuruuhka, päivän työt edessä. Lapselle pitää hankkia uusi reppu. Jogurttipurkki kaatuu aamupöydässä. Lääkkeet pitää muistaa ottaa. Lyhyeksi jääneen yön paino niskassa; mitä sitten jos meilläkin lomautetaan tai irtisanotaan.

Arkista ihmisen elämää ja arkisia mietteitä. Lopulta samanlaista Palestiinassa tuolloin kuin täällä nyt. Tavallisia päiviä ilman mitään erityistä ylevyyttä tai syvällisyyttä. Jossain välissä ehkä mieleen hiipivä kysymys, mitä tämä elämä oikein on? Onko tällä jokin suurempi tarkoitus? Onko minut heitetty tänne noin vain itseni varaan, kunhan yritän elää miten taidan? Miten osaisin elää? Miten jaksaisin kantaa kaiken, mitä sisään kertyy?

Uskontunnustuksen lauseitten takana on tällaista elämää, ei mitään erityistä uskonnollista. Jeesus näkyy tämän keskellä, ja tätä vasten. Yhtenä ihmisten joukossa. Monille niin kuin naapurinpoika tai nuori mies viereisen kaistan autossa. Useimmat eivät tunnistaneet hänessä mitään erityistä.

Mutta jotkut tunnistivat. He ymmärsivät, että tuossa miehessä Palestiinan pölyisillä teillä oli koko elämän syvyys ja pyhyys ja salaisuus heidän keskellään. Että Jumala ei ollutkaan etäinen ja abstakti ja vain pappien selitysten tavoitettavissa, vaan siinä konkreettisesti ja yksinkertaisesti, osana tavallista elämää. Tuossa miehessä oli jotain niin vastaansanomattomasti totta, että koko elämä näkyi erilaisessa valossa.

Vasta vähitellen, Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen, tulivat yritykset eritellä ja asettaa Jeesus osaksi maailmanselitystä ja elämänselitystä. Aluksi olivat ihmettely ja vakuuttuneisuus Jumalan läsnäolosta tässä miehessä. Sama läsnäolon kokemus jatkui alkukirkossa, kun kokoonnuttiin yhteen ja murrettiin leipää.

Koko elämä näkyi toisessa valossa kuin siihen asti. Se oli vapauttavaa. Millään valloilla, siasäisillä tai ulkoisilla painoilla, väkivallalla, kuolemalla, syyllisyydellä tai häpeällä ei ollut lopullista valtaa. Tuskin sitä tuolloin kukaan loppuun asti käsitti, tuskin käsittää vieläkään.

Ehkei tarvitsekaan käsittää. Riittää että voi yhtyä uskontunnustukseen, jonka lyhyisiin, lakonisiin lauseisiin kiteytyy sekä yhteinen tulkinta ja selitys että yhteinen ihmettely.

Ja lauseiden takana on se, mihin kristityt silloin ja nyt tukeutuvat: Jumalan tulo ihmiseksi ja läsnäolo tämän arkisen ja tavallisen keskellä. Siitä käsin kaikki näyttää toiselta: elämä ja kuolema, ylevä ja matala, viisaus ja yksinkertaisuus, rikkaus ja köyhyys, voima ja heikkous.

Kun luen uskontunnustuksen toisen uskonkohdan, luen sen tietoisena siitä, että se asettaa kyseenalaiseksi enemmän kuin ymmärränkään ja samalla vapauttaa elämän ja kuoleman pelosta elämään juuri sen elämän keskellä, joka on elettäväksi annettu.

Minä uskon Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, meidän Herraamme, joka sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi Neitsyt Mariasta, kärsi Pontius Pilatuksen aikana, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, astui alas tuonelaan, nousi kolmantena päivänä kuolleista, astui ylös taivaisiin, istuu Jumalan, Isän Kaikkivaltiaan oikealla puolella ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleitta.

417, 1-