24.8.2008, Huittinen

Vuonna 1918 vakaumuksensa puolesta kuolleiden muistotaulujen paljastus ja vainajoen siunaaminen.

Näissä kivissä on 241 nimeä. 241 ihmisen nimet, 241 ihmisen elämää ja elämäntarinaa, ainutkertaista, Jumalan luomaa, arvokasta elämää. Kun ne on kirjoitettu tähän ja olemme koolla heidän muistokiviensä äärellä, emme ole koolla vain yleisen historiallisen muistomerkin äärellä, vaan tässä on kyse nimeltä mainituista yksittäisistä ihmisistä, jotka kuuluivat tähän huittislaiseen elämään.

Heidän elämänsä ja elämänkohtalonsa kunnioittamisen takia olemme tässä. Tuomme heidät näin osaksi tätä yhteisöä, sille ihmisen paikalle ihmisten keskellä, joka heille kuuluu.

Tähän tilanteeseen liittyy paljon hiljaisuutta. Siinä hiljaisuudessa on sellaista vaikenemista, joka sisältää häpeän kokemusta, liian raskaita asioita puhuttavaksi, paljon sellaista, jota näiden ihmisten läheiset ovat kantaneet ääneti ja olleet epävarmoja siitä, onko sille oikeutta.

Kun paljastamme nämä muitokivet, tuomme jotain tästä hiljaisuudesta ja vaietusta näkyviin. Hiljaisuudessa kannetulle kokemukselle on oikeus ja tilaa.

Tämä ei kosketa vain näitä ihmisiä ja heidän läheisiään. Tämä koskettaa koko tätä huittislaista yhteisöä, ja meitä kaikkia. Myös siksi tässä on paljon hiljaisuutta. Tässä me muistamme ja tunnustamme myös inhimillisen tragedian todellisuuden, sen että niin syvä viha ja katkeruus ihmisten kesken on ollut totta. Sen edessä lopulta suurin kysymys on kysymys, miksi? Miksi ihmisille voi käydä niin, miksi ihmisten välillä sellainen on ollut ja on mahdollista. Sen edessä ei ole vastauksia, on vain hiljaisuus.

Se on ollut totta täällä, kaltaistemme ihmisten keskellä. Se ei ole ollut kristillisen seurakunnan ulkopuolella, vaan sisällä, kastettujen seurakunnan jäsenten kesken. Haavat ovat myös kirkon sisäisiä haavoja, syyllisyys yhteistä syyllisyyttä. Siksi tämä on myös yhteisen pään painamisen, yhteisen hiljaisuuden ja yhteisen synnintunnustuksen paikka: herra, armahda meitä.

Nyt on totta tämä tilanne ja tämä hetki. Tämä on mahdollista, koska katkeruus on sulanut suruksi, kaikkien yhteiseksi suruksi, ei syytöksiksi tai haavojen auki repimiseksi vaan suruksi. Tätä valmisteltaessa huittislaisten suusta toistui yksi sana, se sanottiin lujasti ja nöyrästi. Se oli : sovinto. Me haluamme sovintoa, emme muuta, he sanoivat. Siinä sanassa kuulen inhimillisyyden sydänäänen, ja kristillisen uskon sydänäänen. Menneisyyttä ei voi eikä tule unohtaa. Se on mahdollista muistaa ja olla sovinnossa sen kanssa, kaikkien siihen liittyvien erilaisten kokemusten kanssa, ja oppia siitä.

Näille nimeltä mainituille ihmisille kuuluu se, mikä ihmiselle täältä lähtiessä kuuluu: yhteinen saattaminen ja siunaus. Sillä tavoin kristillinen seurakunta osoittaa kiitollisuutta ja kunnioittaa elämää, jonka Jumala on antanut ja jättää sen elämän Jumalan käsiin. Siunaaminen on se, mitä me vielä voimme tehdä ja haluamme tehdä yhteisesti nyt.