24.10.2008, Hämeenlinna

Pyhä markkinoilla ja luonnossa
Kulttuurifoorum Hämeenlinnassa

Pyhä määrittää ihmisenä olemisen rajoja

Olen sillä tavoin vanhakantainen ihminen, että olen kiinnittynyt tiettyyn paikkaan. Kasvoin omakotitalossa ja asuin samassa talossa aikuisiästäni yli 20 vuotta. Kun ajattelen paikkaani maailmassa, ajattelen itseäni seisomassa sen talon pihalla. Sitä kautta hahmotan omaa ihmisenä olemistani ja sen perustavia suhteita. Se on osa minun identiteettiäni. Arvelen jokaisen ihmisen identiteetin kannalta tärkeäksi sen, että on olemassa jokin oma tila, sellainen paikka maailmassa, vaikka kuinka pieni ja väliaikainen, johon tuntee kuuluvansa. Minulle tuo paikka on kotitalon piha.

Kenties siitä syystä minun on ollut helppo omaksua se tulkinta, että sana pyhä on etymologisesti samaa juurta kuin piha. Joka tapauksessa, kuten erityisesti uskontotieteilijä Veikko Anttonen on osoittanut, pyhä-käsitteen varhaiset merkityskerrostumat liittyvät paikkaan maastossa. Tällöin kyse on ollut rajasta. Monet paikannimet kuten Pyhäjärvi tai Pyhäjoki kertovat tästä. Kyse on ollut sellaisesta kohdasta maastossa, johon saakka, mutta ei edemmäs, on ollut lupa kulkea. Pyhä on piirtänyt ihmiselle kuuluvan alueen, rajannut sen.

Merkitys on säilynyt, vaikka onkin irtaantunut konkreettisesta maastopaikasta. Puhumalla pyhästä ilmaistaan edelleen ihmisenä elämisen rajoja. Pyhä päivä tai pyhä esine on sellainen erotettu henkinen maastokohta, joka on merkki sen takana olevasta, ihmiselle kuuluvan ja ihmisen oman alueen ulkopuolisesta. On olemassa jotain jonka edessä on pysähdyttävä niin kuin rajalla pysähdytään. Se edellyttää nöyryyttä, arkuutta ja kunnioitusta.

Pyhän taju ja sen suojeleminen on olennaista ihmisen ja koko kulttuurin identiteetin kannalta. Olla ihminen on olla pyhän edessä ja suhteessa pyhään. Vain siinä erottuvat ihmisyyden ja ihmisen toiminnan rajat.

Alkukertomukset pyhän tulkkeina

Kristillinen elämäntulkinta ei irtaudu näistä pyhän arkaaisista, kaukaa tulevista merkityksistä, vaan liittyy niihin. Niin tapahtuu Raamatun alkukertomuksissa, jotka ovat perustavia kuvauksia ihmisenä olemisesta. Niissä käytetään jopa kuvastoa, joka muistuttaa pyhän vanhoja merkityskerrostumia.

Kertomusten lähtökohta on se, että ihminen on osa samaa todellisuutta, jossa Jumala käyskentelee iltapäivän viileydessä. Kaikki luotu on pyhää, koska se heijastaa Luojansa pyhyyttä. Ihmisen traaginen osa on joutua erilleen tästä, ulos portista, Jumalan pihapiirin ulkopuolelle. Se tapahtuu tunnetulla tavalla, omenan ja käärmeen toimiessa agentteina. Ihminen on kuitenkin lähtemättömästi riippuvainen Luojastaan ja luomakunnasta ja suhde näihin on ihmisen suhteista perustavin. Suhde on suhdetta pyhään. Se on keskeinen osa sitä, mitä on olla ihminen, missä ovat ihmisen olemassaolon ja elinpiirin rajat. Se suhde ei ole yksinkertainen, ei tyynen rauhallinen, vaan särkynyt ja ristiriitainen. Ihminen tarvitsee erityistä pyhän tunnistamista ja tulkintaa sekä niitä merkkejä, jotka avaavat näkymiä pyhän todellisuuteen: pyhiä tiloja, pyhiä aikoja, sellaista mikä kertoo: tässä ei ole kaikki.

Pyhä rajautuu omaan lohkoonsa

Alkukertomusten perspektiivistä voi kysyä, miten tämän hetken kulttuurissa ihminen ymmärtää olemassaolonsa suhteessa pyhään. Minulle eräitä olennaisia näkymiä tähän on avannut ruotsalainen rikoskirjailija Sven Westerberg. Yhden rikosromaaneistaan hän on nimennyt tylysti: Jumalan kauhistuttava poissaolo. Nimi ja romaani viittaavat siihen, että kulttuuria hallitsee Jumalan katoaminen näköpiiristä. Ihmisenä olemisen perustava ulottuvuus, pyhän taju, on poissa. Siellä missä näin tapahtuu, myöskään ihmisellä tai ihmisen hengellä ei ole enää arvoa.

Westerberg näkymä saattaa olla tosi, mutta ei ainoa mahdollinen näkymä, ei hänelläkään, mihin palaan tuonnempana. Ainakaan ei ole syytä langeta historiaromantiikkaan ja ajatella, että ennen ihmisillä oli pyhän tajua, nyt Jumala loistaa poissaolollaan. Sen sijaan voitaneen todeta, että ns. modernisaatiossa pyhän paikka muuttui. Pyhäksi ymmärretty irtautui autoritaarisesta valtarakenteesta. Vähitellen oli totuttava siihen, että pyhän edessä kumarrutaan toisin kuin vallan edessä. Se oli vapauttava prosessi.

Samalla kulttuuri ja yhteiskunta eriytyivät ja lohkoutuivat. Politiikka, taide, tiede, talous, kasvatus, uskonto, kaikki muodostivat erilliset elämänalueensa. Uskonnon alueesta tuli se reservaatti, johon Jumala asutettiin. Puhe Jumalasta ja pyhästä rajautui sinne. Kirkonmiehet suhtautuivat tähän ristiriitaisesti. Toisaalta paheksuttiin maallistumista, toisaalta nähtiin, että kristillisyyden kuuluikin olla jotain erilaista ja erottautuvaa. Kun pyhä näin ikään kuin monopolisoitui uskonnon alueelle, muut elämänalueet voivat toimia kuin suhdetta pyhään ei olisi tai pyhän ilmentämät olemassaolon ja toiminnan rajat eivät koskisi niitä.

Pyhä tieteellis-teknisen kehityksen keskellä

Kahdella elämänalueella tämä on ollut erityisen selvästi näkyvissä.. Toinen on tieteellis-tekninen alue. Sen puitteissa länsimainen ihminen on ymmärtänyt toimintansa ikään kuin maasto olisi rajaton ja ihmisellä lupa kulkea niin pitkälle kuin taidot riittävät.

Biolääketieteen, geeniteknologian ja virtuaaliteknologian alueilla kuljetaan tällä hetkellä tuntemattomassa maastossa. Siellä joudutaan poikkeuksellisella tavalla kysymään, kulkeeko jossain pyhän raja, jonka yli ei voi mennä. Vanhoista kartoista ei ole apua. Juuri siksi siellä tarvitaan paljon nöyryyttä, arkuutta ja kunnioitusta, joka nousee ihmisen rajojen ja pyhän tajusta.

Luomisteologialle tämä on erityinen haaste. Haaste on aivan eri kokoluokkaa kuin kristinuskon ja luonnontieteitten väliset kiistat, jotka periytyvät 1800-luvulta . Nyt on olennaisinta kysyä, piirtääkö ihmisen rajoja mikään muu kuin älykkyys ja kunnianhimo. Onko kaikkiin maastoihin mentävä löytöretkelle, vai onko jotain sellaisia ihmisyyden ja elämän kannalta ylittämättömiä rajoja, joiden edessä on pysähdyttävä niin kuin pyhän edessä.

Pyhä markkinoilla

Toinen vastaava alue on talous. Se dominoi kulttuuria tällä hetkellä. Talouden ehdoilla määritellään sitä mikä on merkityksellistä ja mikä ei. Taloutta puolestaan hallitsee uusliberalismiksi kutsuttu ideologinen suuntaus.

Sen vaikutuspiirissä ihmisenä olemisen perustavat suhteet hahmottuvat kokonaan uudella tavalla. Olennaista on ihmisen suhde taloudelliseen toimintaan. Siitä ihmisen nähdään olevan perustavalla tavalla riippuvainen. Se on yliarvo, joka saa pyhän piirteitä, mutta ei osoita ihmisen ulkopuolelle. Suhde siihen on muuta kuin suhde ihmisen ulkopuolelle viittaavaan pyhään tai Jumalaan. Tällekin on toki tilaa, mutta ihmisen toiminnan tai olemassaolon rajoja ei nähdä sen kautta, vaan talouden kautta. Tässä ympäristössä on luontevaa, että pyhä ja pyhään viittaavat merkit, kaiken muun tavoin, asettuvat kauppatavaraksi. Niistä tulee tuotteita, jonka ihminen hankkii itselleen pyhän kokemuksena tai tunteena. Sellaiselle on kysyntää, koska pyhän tarvetta ei voi kokonaan poistaa. Mutta samalla pyhä lakkaa olemasta pyhää. Se banalisoituu ja muuttuu hetkelliseksi elämykseksi. Sen kautta ei enää hahmoteta ihmisenä olemisen rajoja ja aluetta.

Helsingin metron liukuportaissa on mainosteksti: Osta itsellesi, mitä haluaisit toisten ostavan sinulle. Se on nokkela versio kultaisesta säännöstä. Itse asiassa se on kulutusmarkkinoiden oma kultainen sääntö, nyt ilmaistuna selväkielisesti. Se ei nojaa luotuna olemiseen, siis ihmisyyden yhteiseen perustaan, siihen mikä on ihmiselle ja elämälle perimmältään hyvä. Se nojaa markkinaideologian arvoperustaan, siihen, mikä on taloudelle hyvä.

Voi syystä ajatella, että suhtaudun kovin vakavasti mainoslauseeseen. Sen tarkoitus ei ole vakavasti määritellä perustavia suhteita tai pyhää vaan myydä. Tämä on totta. Silti tämän kaltaiset markkinointisloganit ovat myös viestejä enemmästä. Ne valjastavat kielen ja kulttuuriperinnön tämän päämäärän, taloudellisen voiton tavoittelun hyväksi, ja kieli ja perintö menettävät sellaisia merkityksiä, jotka syntyvät kulttuurin syvemmistä rakenteista. Tulee entistä vaikeammaksi puhua pyhästä, Jumalasta, oikeasta ja todesta.

Kun ihminen ymmärretään ensi sijassa suhteessa taloudelliseen toimintaan, koko inhimillisen toiminnan kenttä on vaarassa näkyä markkinasuhteitten kautta, tuottamisena ja kuluttamisena, ostamisena ja myymisenä. Siinä myös ihminen alkaa näkyä tuotteena sosiaalisilla ja taloudellisilla markkinoilla. Ihminen, luomakunnasta puhumattakaan lakkaa olemasta arvokas itsessään, luotuna, suhteessa Luojaansa. Ihmisyyden rajat ovat markkinoiden rajat, eikä niiden ulkopuolella ole mitään.

Kun kulttuurista katoaa pyhän taju, katoaa perspektiivi, jota vasten inhimillistä toimintaa, ihmisen omaa aluetta voi tarkastella. Niin markkinaideologian hallitsemassa kulttuurissa on vaarassa tapahtua. Seuraukset voivat olla kohtalokkaita. Niiden edessä olemme monella tapaa, ei vähiten globaalien ympäristökysymysten takia.

Missä pyhä nyt on?

Elämmekö siis kulttuurissa, jota hallitsee Sven Westerbergin sanoin Jumalan kauhistuttava poissaolo? Ei aivan niin. Westerberg itsekin etsii tuotannossaan merkkejä siitä, missä pyhän todellisuus on jäljellä. Esiin siivilöityy kaksi merkkiä. Toinen on hiljaisuus. Hiljaisuus ja vaikeneminen ovat pyhän aluetta, Jumalan aluetta. Kun sanoilla voidaan myydä mitä tahansa ja ne menettävät merkitystään, on siirryttävä vaikenemisen piiriin, jotta tavoitetaan ihmisen olemassaolon todellisia rajoja. Pyhä ei ole julkisuudessa, sanoissa ja kommunikaation piirissä, vaan niiden takana, siinä mitä jätetään sanomatta ja mikä ei tule julki. Viimeisimmässä kirjassaan Flugfiskaren Westerberg jää tälle rajalle. Hän ilmoittaa lopettavansa kirjoittamisen, vaikenevansa.

Vaikeneminen ja hiljaisuus ovat kristillisen perinteen keskeistä ainesta, kun on haluttu pysähtyä Jumalan edessä. Reaktiona harhautuneelle sivilisaatiolle ja pyhän kadottamiselle siinä on samoja aineksia kuin selän kääntämisessä arkielämän hyörinälle ja vetäytymisessä meren rantaan tai metsän keskelle. Sinne, missä ajatellaan Jumalan todellisuuden vielä hengittävän vastaan. Kyseessä on aito ja tosi tarve tunnistaa ne perustavat suhteet, joihin ihminen luotuna on asetettu, ihmisen paikka kaikkein perimmäisessä perspektiivissä.

Vaikenemisen tai hiljaisuuden rinnalla on kuitenkin syytä kuunnella tarkasti eräitä ääniä. Erityisesti ajattelen niitä, joita kuuluu limnologien, meteorologien ja monien muiden luonnontieteilijöiden piiristä sekä ympäristöliikkeestä. Niissä on sama intentio kuin Vanhan Testamentin profeetoilla, jotka muistuttivat perustavasta suhteesta Jumalan todellisuuteen ja sen vääristymisestä. Niissä ihminen asetetaan radikaalilla tavalla vastakkain sen kanssa, että ihmisellä on rajansa, joita ei tule ylittää. Ne haastavat nöyryyteen luomakunnan edessä, pysähtymään sen rajalla, mikä on pyhää.

Westerbergin romaaneissa tulee esiin myös toinen viesti pyhän todellisuudesta. Niissä nousee näkyviin se, että täällä vielä käydään vuoropuhelua Jumalan kanssa, kuitenkin, kaiken keskellä. Kirkkorakennukset ovat sen merkkejä.

Itse jatkaisin Westerbergiä pidemmälle, astuisin kirkkoon sisään. Siellä harjoitetaan sellaista hyödytöntä ja tuottamatonta toimintaa kuin jumalanpalveluksia. Ei mitään erityistä vetovoimaa, ei huomiota julkisuudessa tai markkinoilla. Silti, tai juuri siksi siinä pysyy auki sellainen kulttuurin maastokohta, jossa ihminen asettuu olemassaolonsa perustaviin suhteisiin ja yrittää painaa päänsä niin kuin pyhän edessä painetaan.

Rohkeus

Kirkoissa kerrotaan perustavia kertomuksia pyhästä. Raamatun alkukertomusten rinnalla myös toista kertomusta, joka sisältää toisenlaisen näkymän pyhään. Kyseessä on kertomus Kristuksesta, Uuden testamentin keskuskertomus. Pyhä, Jumalan todellisuus, ei ole vain tämän inhimillisen todellisuuden ulkopuolella, porttien takana Jumalan omalla alueella, vaan murtautuu radikaalilla tavalla tämän inhimillisen keskelle. Ihmisen maailmassa pyhä ei ole kohdattavissa yksinomaan siinä, mikä tunnistettavasti heijastaa jotain ulkopuolelta, jotain muuta, puhtaampaa ja ehjempää. Pyhä on kohdattavissa erityisesti siellä, missä on jo kärsitty tappio, jouduttu uhriksi, eksytty, kadotettu oma identiteetti, jouduttu hyväksi käytetyksi.

Siksi kyse ei ole vain siitä, että pyhän taju ja tunnistaminen edellyttää nöyryyttä ja kunnioitusta ympäröivän todellisuuden keskellä. Ne ovat myös lähtökohta rohkeudelle puolustaa elämää, sen kaikkein heikoimmissa ja murtuneimmissa kohdissa.

Ilman sitä kertomusta pysyttelisin omalla kotipihallani. Siellä on omenapuita, käärmekin on nähty. Kuuset vartioivat porttia. Suojelisin omaa aluettani kuin pyhää suojellaan. Ajattelisin, että niin kunkin tulee tehdä, tulla toimeen itsekseen, ja hoitaa suhteensa Luojaansa ja pyhäänsä niin kuin parhaiten taitaa. Varjelisin sitä pientä paikkaa maailmassa, johon identiteettini kiinnittyy ja jossa olen oppinut olemassaoloni perustavat suhteet.

Mutta suhde pyhään ei ole yksityinen asia. Pyhää ei voi omistaa. Pyhän eteen pysähtyminen on mitä suurimmassa määrin yhteinen asia, sen tulee olla, muuten pyhä ei ole pyhä. Siksi ei ole vain minun väistämätön kohtaloni vaan myös minun tehtäväni astua ulos portista, silläkin uhalla että eksyn ja murennun ja kadotan jotain.