15.10.2008, Helsinki

Mika Waltarin monet kasvot -tilaisuus Ateneumsalissa, alustus

Mika Waltarin teologinen sukurasite
 

Perintö ja rasite

Täyttäessään 50 vuotta vuonna 1958 Mika Waltari mainitsi juhlakirjan haastattelussa, että hänellä oli kaksi vaikeaa sukurasitetta. Toinen oli periodialkoholismi ja toinen oli teologia.

Teologian mainitseminen tässä yhteydessä viittaa siihen, että Waltarin tuotannossa esiintyvällä uskonnollis-teologisella tematiikalla oli tausta kirjailijan omassa historiassa. Suhde tematiikkaan oli henkilökohtainen. Kirjailija itse tunnisti sen juuria omaa elämää kauempaa. Kyse oli perinnöstä, ja sellaisesta perinnöstä, johon sisältyi jotain raskasta ja vaikeaa. Teologia ei ollut vain sukuperintöä, se oli sukurasite.

Waltari itse kertoi sukutaustastaan useassa yhteydessä, etenkin haastatteluaineistoon perustuvassa muistelmateoksessa Kirjailijan muistelmia. Omien isovanhempien ja vanhempien tarinat olivat pohjana myös 1930-luvun ns. Helsinki-trilogiassa, erityisesti sen kahdessa ensimmäisessä osassa Mies ja haave (1933) ja Sielu ja liekki (1934).

Kuva Waltarin uskonnollis-teologisesta taustasta sävyttyy siis hänen oman kertomansa kautta. Se erottuu sellaisena kuin se oli hänelle totta, tai ainakin sellaisena kuin hän halusi sen kuvata. Näin hän poikkeuksellisella tavalla ohjasi teostensa tulkintaa nimenomaan niiden uskonnollisen aineksen osalta.

Tästä ohjauksesta on ollut ja on vaikea irtautua. Perintö ja sen vaikutus tuotannossa voi kuitenkin olla myös muuta tai erilaista kuin se, minkä kirjailija itse tiedostaa tai haluaa kertoa. Ulkopuolisin silmin yhteydet saattavat näkyä toisessa valossa.
 

Evankelisuus

Mika Waltarin isä oli pappi. Teologinen sukurasite periytyikin nimenomaan isän puolelta, ei niinkään äidin, mutta perintö tuli isää kauempaa ja laajemmalta. Waltari itsekään ei puhunut vain isänperinnöstä vaan sukuperinnöstä tai –rasitteesta.

Isän puoleisten isovanhempien, erityisesti isoäidin maailma edusti evankelisen liikkeen kristillisyyttä. Sitä maailmaa hallitsivat sekä avaran armon julistus että opillisuuden lujat mittatikut. Keskeistä oli henkilökohtainen hurskausihanne, jonka kautta sovittauduttiin kristilliseen moraalis-uskonnolliseen elämänjärjestykseen ja varjeltiin sitä.

Romaani Mies ja haave pohjautui isovanhempien tarinaan. Siinä Waltari loi kuvan kodista, jonka henkisessä ilmapiirissä hänen isänsä ja setänsä kasvoivat. Sille löi leimansa erityinen ”uskovaisuus”. Romaanin lopussa Waltari pohti tämän merkitystä..
”He olivat uskovaisen kodin lapsia ja se pakotti heidän sielunsa havahtumaan jo varhain ja herätti heissä ensin uskossa sitten kapinassa sen henkisen käymistilan, joka on kaiken kehityksen edellytys. Sillä kumma totuus on, että ne miehet, jotka nuoruudessaan näkivät vuosisadan vaihtuvan ja joista tuli jotakin, ne olivat uskovaisten kotien lapsia, mutta monet muut hävisivät maineettomuuteen.”

Uskovainen koti ei tässä viitannut tavalliseen kirkkokristillisyyteen. Se sisälsi vahvan profiloitumisen, erottautumisen elementin. Uskovaisuus oli jotain erityistä ja erilaista. Tällainen näkymä tuli suomalaiseen mentaaliseen maisemaan herätysliikkeitten kautta. Vasta itsenäistyneen Suomen kirkollisessa valtauomassa ajankohdan tilannetta tulkittiin tämän herätysliikeperinnön sävyttämässä kehyksessä. Huoli kohdistui kansankirkon luopuneiksi tulkittuihin jäseniin, jotka eivät näkyvästi identifioituneet kirkkoon ja sen arvoihin. He olivat nimikristittyjä, joitten parissa nähtiin kytevän koko kansan elinjuuria jäytäviä vaaroja. Tätä taustaa vasten herätysliikkeillä ja niiden korostamalla erottautuvalla uskonnollisuudella oli erityinen arvonsa. Niissä nähtiin toteutuvan erityinen suomalainen uskonnollisuus, joka oli kansallisen olemassaolon kannalta tärkeää.

Tämä ajattelutapa omaksuttiin paitsi kirkossa myös suomalaista kulttuuria dominoineessa kansallisessa kulttuuriajattelussa, joka kärkevimmillään ilmeni 1930-luvun oikeistoradikaalissa liikehdinnässä. Isovanhempiensa elämään pohjautuvassa romaanissa Waltari siis niveltyi tähän 1930-luvun kansallisuskonnolliseen arvomaailmaan, etenkin kytkiessään toisiinsa uskovaisen kodin ja kansallisen heräämisen. Mutta Waltarin osalta ajattelutavan juuret voi nähdä myös kauempana. Kyseessä oli hahmottamisen malli, johon Waltari oli kasvanut hengittäessään kasvuympäristössään herätysliikeperinnön henkistä ilmaa.

Pietistisessä teologiassa tämä malli ilmaistiin käyttämällä käsitettä ekklesiola in ekklesia, seurakunta seurakunnassa. Sen mukaan kirkossa oli olemassa varsinaisten valittujen, todellisten kristittyjen, uskovien joukko, johon kuuluminen edellytti sisäistä tunnustautumista. Waltarille ajattelu ei välttämättä välittynyt kiteytyneessä teologisessa muodossa, mutta kylläkin peruskäsityksenä siitä, mitä todellinen kristillisyys merkitsi: Olla kristitty oli olla jotain muuta, erilaista, jotain, joka erotti ihmisen ympäristöstään. Se oli olennainen osa Waltarin perintöä eikä hänen tuotantonsa uskonnollista tematiikkaa voi kokonaan ymmärtää ilman sitä.
 

Isä

Lähimpänä ja vahvimmin Mika Waltariin vaikuttivat veljekset Toimi ja Toivo Waltari, hänen isänsä ja setänsä. Molemmat olivat pappeja. Tärkein oli isä, Toimi Waltari (1882-1914). Hän toimi uskonnonopettaja eri paikkakunnilla, Sörnäisten kuritushuoneen saarnaaja ja Helsingin diakonissalaitoksen apulaissaarnaaja.

Toimi Waltari oli tiettävästi nuoruudessaan kokenut voimakkaan uskonnollisen murroksen, johon sisältyi henkilökohtainen uskonkokemus. Sen seurauksena hän antautui pappisuralle. Näin hän kulki tietä, joka vastasi hänen äitinsä ihannetta. Siinä jatkui ja vahvistui kodin perintö.

Toimi Waltarin julistus levisi myös kirjallisena. Hän kirjoitti toistakymmentä kirjasta. Julistuksen sisältö oli herätysliiketradition leimaamaa. Se ei ollut jäännöksettömästi uskollinen evankeliselle liikkeelle, mutta kumpusi yleisemmin pietistisestä hurskausihanteesta. Siinä erottui synnin ja armon dialektiikka ja henkilökohtaisen uskon korostus. Usko oli omaksuttava erikseen ja omana.

Julistuksessa näkyi myös vahva myötätunto kärsiviä kohtaan ja eettisen uudistumisen vaatimus sekä yksilön että yhteiskunnan osalta. Sosiaalieettinen elementti ei ollut poikkeuksellista ajankohdan kirkollisessa esiintymisessä. Useimmiten se ammensi ns. kulttuuriprotestantismista. Kyseessä oli teologinen virtaus, jossa Jumalan valtakunta tulkittiin tämänpuoleisena ja leimallisesti eettisenä.

Toimi Waltarin sosiaalinen kristillisyys ei kuitenkaan kummunnut tästä taustasta. Pikemminkin takana näkyi pietistinen pyhityskristillisyys, jossa korostettiin, että henkilökohtaisen uskon tuli näkyä myös rakkauden tekoina – ne olivat ikään kuin oikean uskon näkyvä merkki. Toinen tausta oli kirkollis-teologista perinnettä laajempi ja kytkeytyi ajankohdan yleiseen henkiseen ilmapiiriin.

Vuosisadan vaihteen henkinen ja kulttuurinen murros nosti esiin auktoriteetteja uhmaavan yksilön, josta muodostui erityisesti sivistyneistön tulkinnoissa eräänlainen sankarihahmo. Ihminen nousi omaan varaansa ja moraalisen kehityksen kautta kulki kohti parempaa huomista. Vahvat yksilöt näyttivät tässä esikuvaa. Toimi Waltari ei omaksunut tähän liittyneitä nietzscheläissävytteisiä korostuksia, mutta hänen pietistisen pyhityskristillisyyden pohjalta kummunnut julistuksensa kyllä vastasi ajankohdan yleisiä korostuksia. Hänenkin individualistiset sankarinsa kohosivat arjen yläpuolelle, jos kohta eivät omin voimin vaan Jumalan avulla.

Kirjasissaan Toimi Waltari esitteli näitä hahmoja: Livingstone, Bodelschwing, Barnardo. Kirjasarjan nimenä oli kuvaavasti: Rakkauden sankareita (1914).

Näissä kirjasissa Toimi Waltari osoitti vanhaluterilaisen yhtenäiskulttuurin moraaliajattelun jääneen taakse. Sille oli ollut ominaista yhteisön ehdoilla tapahtunut pysyvään ja kiinteään moraaliseen elämänjärjestykseen sopeutuminen. Nyt ihanteena oli katsoa eteenpäin, muutokseen ja kehitykseen. Henkilökohtaisen uskon ja sitä seuraavan kilvoituksen kautta yksilö nousi rakkauden sankaruuteen näyttämään tietä uuteen parempaan maailmaan. Se edellytti ehdotonta antautumista uskon viitoittamalle elämälle. Siinä tarvittiin esikuvia ja uuden moraalisen elämän malleja. Näitä Toimi Waltari esitteli kirjasissaan.

Toimi Waltari kuoli varhain, 32-vuotiaana vuonna 1914. Mika oli silloin 5-vuotias. Isän vaikutus pojan ajatteluun oli välillinen, se heijastui kirjallisia reittejä ja kodin perinnöstä. Ymmärrettävästi siihen sisältyi myös ihanteellisia piirteitä. Niille antoi sytykettä paitsi Toimi Waltarin oma tuotanto myös mm. hänen oppilaansa Pauli Salokkaan toimittama muistojulkaisu Lehtori Toimi Waltarin muistolle (1914), jossa Toimi Waltari kuvattiin juuri sellaisena ehdottomasti antautuneena uskon ja rakkauden sankarina, jollainen oli ollut hänen oma ihannekuvansa.

Isän kautta Waltarin perintöön tuli vielä vanhaa herätyskristillisyyttä kireämpää yksilöllisyyden korostusta. Toimi Waltarin luomassa kuvassa ei nouse esiin herätysliikkeille ominainen uskonyhteisö, ekklesiola. Ihminen oli yksin Jumalansa edessä. Malli ei ollut tyyni, turvallinen ja yhteisöön sopeutunut kristillisyys, vaan usko, joka edellytti koko ihmisen antautumista, ehdottomuutta ja jatkuvaa kilvoittelua. Isän elämänhistoriaa ja varhaista kuolemaa vasten malli oli mahdollista tulkita siten, että kyseessä oli ihmisen lopulta murtava usko, koska sen vaatimukset olivat niin suuret.
 

Setä

Myös toinen pappisveljeksistä Toivo Waltari , Mika Waltarin setä, oli tärkeä hahmo sukuperintöä ajatellen. Veljensä kuoltua hän otti jossain määrin vastuuta tämän perheestä ja etenkin poikien kasvatuksesta. Mika Waltarin mukaan hän pyrki myös ohjailemaan näitä kovalla kädellä.

Toivo Waltari työskenteli Suomen Merimieslähetysseurassa ja toimi sen johtajana 1919-1927. Merimieslähetysseuran johtajan virka oli kirkossa huomattava ja arvostettu tehtävä. Toivo Waltari myös halusi nostaa sen näkyvään rooliin kirkollisessa ja valtakunnallisessa julkisuudessa. Hän edusti eittämättä kirkollista eliittiä ja kirkollista valtarakennetta toisin kuin nuorena kuollut veljensä.

Toivo Waltarin teologia ja julistus nousivat samasta taustalähteestä kuin Toimi Waltarin, suomalaisen herätyskristillisyyden perinnöstä. Myös hän korosti henkilökohtaista kääntymistä, mutta toisin kuin veljensä kytki siihen maallisen ja hengellisen selkeän ja jyrkän erottamisen. Moraalisessa mielessä Toivo Waltari tukeutui perinteeseen. Henkilökohtaisen uskon omaksuminen edellytti asettumista uskonnollismoraaliseen elämänjärjestykseen. Siinä ei ollut kyse rakkauden sankaruudesta vaan kristilliseen moraalinormiston noudattamisesta. Tässä suhteessa Toivo Waltari sopeutui hyvin siihen kirkolliseen ajatteluun, jossa herätysliikeperinnön pohjalta pyrittiin rakentamaan itsenäistyneen maan uskonnollis-moraalista selkärankaa.

Toivo Waltarin työskentelyssä Merimieslähetysseuran johdossa kuvastui myös 1910-luvun mittaan kirkossa hahmottunut sisälähetysnäky. Se pohjautui historiantulkintaan, jonka mukaan tapahtunut sosiokulttuurinen murros oli merkinnyt kristillisyydestä irtautumista valtaosassa kansasta. Maallistumista vastaan oli aktiivisesti taisteltava, vahvistettava kirkkokansaa ja palautettava luopuneita, joiksi tulkituista muodostui sisälähetysajattelussa kirkon työn kohteita. Yksi sisälähetystyön keinoista olivat erilaiset yhdistysmuotoiset toimintaorganisaatiot. Tähän kokonaisuuteen niveltyi myös Waltarin johtama Merimieslähetysseura, vaikka sen synty ajoittui varhaisemmaksi. Sisälähetysnäkyä toteutettiin mm. laajalla julkaisutoiminnalla, hengellisellä työllä ja julistuksella. Myös Toivo Waltari kirjoitti paljon, kymmeniä kirjasia, ja toimitti Merimiehen ystävä-lehteä.

Toivo Waltarinkin hahmossa näkyi ajalle ominaista edistysuskoista ihanteellisuutta mutta toisella tavoin kuin veljellään. Nyt kyse ei ollut yksilöistä vaan organisaation vahvistamisesta, hengellisestä työstä ja siten sen vaikutuksen kasvattamisesta. Toivo Waltari oli dynaaminen, eteenpäin suuntaava, parempaan tulevaisuuteen uskova kirkollinen johtaja.

Toivo Waltari joutui vuonna 1927 jättämään tehtävänsä Merimieslähetysseuran johdossa. Kriisi oli julkinen ja näkyvä. Siinä oli kyse ilmiöstä, jota nykyisin sanottaisiin huonoksi johtajuudeksi. Toivo Waltarilta nähtävästi pettivät sekä taloudellinen suhteellisuudentaju että henkilöjohtamisen kyky. Kun hän putosi, hän putosi korkealta. Jopa Pöytyän kirkkoherran virka, johon hän siirtyi, sinänsä arvostettu tehtävä kirkossa, oli hänen perspektiivissään lähinnä suojapaikka, johon hän vetäytyi nuolemaan haavojaan.
 

Henkinen taustamaisema

Toimi ja Toivo Waltarin luomassa teologis-uskonnollisessa taustamaastossa oli joitakin yhteisiä piirteitä. Sellainen oli suomalaisen pietistisen perinteen yksilöhurskauden ja henkilökohtaisen kääntymyksen korostus. Uskon osalta ei riittänyt vanhaluterilaisen kristillisyyden itsestäänselvyys: olla ihminen on olla seurakunnan jäsen ja kristitty, kyselemättä. Heidän maailmassaan Jumala edellytti enemmän, erottautumista ja sielun ja koko ihmisen läpäisevää antautumista.

Molemmilla veljeksillä siihen liittyi idealistista ihanteellisuutta, vaikkakin eri tavoin. Molempien elämässä tapahtui myös sen murtuminen, eräänlainen putoaminen, toisella tuberkuloosin kautta kuolemaan, toisella virkaeron kautta Pöytyän kirkkoherraksi.

Kummankin kuvaan kuului se, että vaikka usko oli luonteeltaan painotetun henkilökohtaista, se ei ollut yksinomaan yksityinen asia vaan sitä käsiteltiin julkisesti. Toivo Waltari toi uskonnollisuuden tietoisesti ja näkyvästi julkisen elämän piiriin, kun taas Toimi Waltari työskenteli enemmän henkilökohtaisella tasolla. Mutta molemmat toivat uskon keskelle modernia julkisuutta. Se ei merkinnyt vain saarnatuolia, vaan myös kirjoja ja lehtiä. He kirjoittivat paljon ja toivat uskonnollis-teologisen pohdinnan sitä kautta julkiselle kentälle.

Veljekset edustivat joissain suhteissa myös eri näkökulmia uskonnolliseen maailmaan. Toimi Waltari edusti yksilön uskonnollis-eettistä kamppailua, Toivo Waltari taas uskon institutionaalista puolta, hegemoniaa ja järjestystä. Isän hahmossa Mika Waltari näki Jumalan edessä olevan ihmisen hahmon, sedän kasvoissa taas näkyivät kirkon ja koko organisoituneen uskonnon kasvot. Nämä molemmat yhdessä loivat sitä henkistä maisemaa, jonka keskeltä nousi Mika Waltarin teosten uskonnollinen tematiikka. Siihen maisemaan kytkeytyi sukurasite, jota hän kantoi ja pyrki käsittelemään.
 

Nuoruuden ambivalenssi

Mika Waltari aloitti kirjailijantyönsä tämän taustan keskeltä ja tiiviisti sidoksissa siihen. Taustan vaikutuksesta kertoi myös se, että hän käynnisti opinnot Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa syksyllä 1926 ja oli siellä kirjoilla 1,5 vuotta.

Waltarin ensimmäinen julkaistu teos oli Jumalaa paossa. Kertomus Jumalan johdatuksesta (1925). Se on helppo yhdistää Merimieslähetyksen lukusalissa kuunneltuihin tarinoihin ja Toivo Waltarin maailmaan. Yhteys oli todellisuudessa vielä suoraviivaisempi. Teos syntyi Toivo Waltarin aloitteesta. Hän tiesi veljenpoikansa kirjallisista harrastuksista ja halusi valjastaa ne johtamansa toiminnan palvelukseen. Kustantaja oli Suomen Merimieslähetysseura.

Jumalaa paossa oli varsin klisheinen tuhlaajapoikakertomus. Siinä nuori mies Aarne Tammi jätti kotinsa ja uskovaisen äitinsä ja lähti merille. Maailmalla Aarne Tammi joutui siellä rappion teille, joita nuori kirjailija kuvasi ilmeisellä antaumuksella. Avuksi saapui kuitenkin merimiespappi Peltonen. Tämän avulla Aarne Tammi koki uskonnollis-moraalisen kääntymyksen ja palasi kotiin. Loppu oli onnellinen, kiitos ”Jumalan ja merimieslähetyksen”.

Myös seuraava Waltarin omalla nimellään julkaisema teos ammensi selkeästi teologisesta taustamaisemasta. Se oli runokokoelma Sinun ristisi juureen (1927). Nyt kyseessä oli Jumalaa paossa -kirjasta vakavampi, kirjallisesti kunnianhimoisempi ja monitasoisempi teos. Edelleen siinä toistui tuhlaajapoika-aihe. Jo prologirunossa oli nimeltään ”Tuhlaajapoika”. Teema muistutti esikoisteoksen teemaa: minähenkilön palasi äidin luo Vapahtajan löytäneenä: ”Olen löytänyt äiti, uuden tien, olen löytänyt Vapahtajan”.

Kokoelman läpäisi yksilöhurskauden näkökulma, vieläpä hyvin henkilökohtaisesti käsiteltynä. Usko näkyi kipeiden ristiriitojen läpi, mutta se oli yhden ihmisen yksinäistä pysähtymistä elämänsä kanssa Kristuksen eteen. Isän perintö oli tunnistettavissa siitä huolimatta, että uskon ja rakkauden sankareista tai sosiaalieettisestä paatoksesta ei näkynyt jälkeäkään. Merimiespappia tai muita uskonnollisen yhteisön edustajia ei nyt tarvittu avuksi. Päinvastoin kokoelmassa näkyi vastakkainasettelu, jossa armahtava Jumala asetettiin vastapainoksi uskonnolliselle yhteisölle, joka kuvattiin moraalisesti ankarana ja torjuvana.

Samaan aikaan kun Mika Waltari omalla nimellään esiintyi näin, pinnan alla kyti muuta. Se tuli esiin nimimerkin ”Kristian Korppi” suojissa. Kristian Korppi julkaisi 1926 kauhunovellien kokoelman Kuolleen silmät (1926). Se purki sisäistä kapinaa. Esimerkiksi novellissa Talvinen suojapäivä Waltari kuvasi vanhaa miestä, joka tappoi vaimonsa, koska tämä ahtaan uskonnollisena oli näivettänyt miehensä elämän ja vienyt siitä elämänilon. Novellien uskonnollisuus oli ensi sijassa tukahduttava voima, josta ihminen pyristeli vapaaksi

Vielä uhmakkaammin pyristely ilmeni samoihin aikoihin kirjoitetussa runokokoelmassa Lauluja Saatanalle, jota kuitenkaan ei koskaan julkaistu, ei kirjailijan omalla nimellä eikä nimimerkillä. Kokoelman runoissa jumaluhma on niin näkyvää ja raivokasta, että sitä voi pitää lujana negaation kautta tapahtuvana kiinnittymisenä taustaan. Samassa elämänvaiheessa, jossa Waltari käsitteli tuhlaajapojan kotiinpaluuta, hän käänsi näissä julkaisemattomissa runoissa selkänsä isänperinnölle ja kotitaustalle: ”oon hullu hornasilmä mielipuoli, pojanpoika isä saatanan”.

Uhma vaikutti puberteettiselta ja koko henkinen asennoituminen ambivalenttiselta. Nuori mies pyrki näin käsittelemään ristiriitaista suhdettaan siihen maailmaan, joka oli ympäröinyt hänet niin isän kuin sedänkin perinnön kautta. Tähän kokonaisuuteen kytkeytyi myös hiertävä suhde teologian opintoihin. Waltarille kyse ei ollut vain ammatinvalinnasta ja sen pohtimisesta ryhtyäkö papiksi vai kirjailijaksi. Kyse oli suhteesta koko siihen kristilliseen elämänpiiriin, jonka keskellä hän oli kasvanut. Syksyllä 1927 hän lopulta meni teologisen tiedekunnan dekaanin A.F.Puukon puheille ja ilmoitti siirtyvänsä filosofiseen tiedekuntaan. Dekaani Puukko toivotti menestystä, minkä tahansa elämänuran nuori ylioppilas tulisikaan valitsemaan teologian tilalle.

Jo tämä vaihe, jonka voi nähdä itsenäistymiskampailuna, nosti esiin erään keskeisen piirteen Mika Waltarin suhteesta kristillisyyteen. Hän ei suhtautunut uskontoon kevyesti, se ei ollut yhdentekevä, mutta ei myöskään sellainen perintö, jota olisi voinut kuljettaa mukana luontevasti ja turvallisesti. Siinä oli kyse ulottuvuudesta, joka koski ihmistä syvältä ja kipeästi. Sen kanssa oli kamppailtava. Tässä suhteessa poika oli isänsä poika.

Uskonnollinen tematiikka ei näin ollen jäänyt teologiseen tiedekuntaan eikä ensimmäisiin selkeästi uskonnollisiin teoksiin vaan seurasi näkyvästi mukana myös läpimurtoromaanissa Suuri illusioni (1928). Siinä kuljettiin jo etäämmälle kristillisen viitekehyksen keskuksesta, mutta ei sen ulkopuolelle. Näkökulma oli yhä hyvin yksilökeskeinen. Oli vain yksi ihminen ja Jumala ja kysymys oli, miten moderni ihminen saattoi käsitellä uskonnollista kaipaustaan. Mukaan tuli myös mystiikan elementtien tapailemista. Usko kajasti elämyksenä, jossa ihminen sai välittömän kosketuksen Jumalaan. Tähtäyspisteenä oli tila, jossa raja minän ja Jumalan väliltä haihtui. Tähän suuntaan Waltarin pohdiskelua vei erityisesti käytännöllisen filosofian pro gradu-tutkielma Taivaallinen ja maallinen rakkaus, jonka tematiikka miedontuneena oli tunnistettavissa Suuressa illusionissa.

1920-luvun lopulla oli jo ilmeistä, että Mika Waltarin ensimmäinen kamppailu teologis-uskonnollisen sukurasitteen kanssa seestyi. Sitä oli nyt mahdollista käsitellä ilman nuoruuden itsenäistymistaistelua osana omaa elämänhistoriaa. Käsittely tapahtui ennen muuta 1930-luvun Helsinki-trilogiassa, mutta jatkui eri tavoin läpi koko Waltarin tuotannon. Se näkyi tavassa, jolla Waltari asetti ihmisen suhteeseen olemassaoloon ja sen perimmäisiin kysymyksiin.
 

Varma ote teologiseen ja kristilliseen aineistoon

Henkisen taustan vaikutus näkyi monin tavoin Waltarin tuotannossa. Hän tunsi erittäin hyvin kristillisen perinteen. Teologis-kirkollisen elämänpiirin kieli, symbolit ja muut ainekset olivat hänelle tuttuja ja hän käytti niitä hyvin taitavasti, jopa poikkeuksellisella varmuudella.

Toki tämä aines oli olemassa suomalaisessa kulttuurissa ja kielessä riippumatta sukutaustasta. Kirjailijat saattoivat käyttää sitä monin tavoin, joskus kiinnittyen sen lähtökohtaan, joskus lähtökohdasta irrallaan. Toisinaan se tuli mukaan tarkoittamatta vain koska se oli osa kieltä ja kulttuuria. Tällöin ainesten tietoinen liittäminen kristilliseen taustaan saattoi tapahtua lukijan mielessä. Suomalaisessa luterilaisessa kontekstissa kristillisperäisen aineksen esiintyminen täysin ilman sidettä sen lähtökohtaan tuskin oli mahdollista.

Waltarin osalta kytkentä ei jäänyt vain lukijan kontolle. Hän hyödynsi kristillistä ainesta tietoisesti, hallitusti ja pieteetillä. Hänen suhteensa siihen oli henkilökohtainen suhde. Poikkeuksetta hän suhtautui teoksissaan kristilliseen uskoon ja perinteeseen äärimmäisen vakavasti, vaikka käsittely saattoi olla monitasoista ja mutkikastakin.

Aineiston hallinta ulottui myös teologiaan. Hän osoitti teologista oppineisuutta erityisesti 1950-luvun alussa pureutuessaan idän ja lännen kirkkojen eroon Nuoressa Johanneksessa ja Johannes Angeloksessa, mm. tavassa jolla hän käsitteli ns. filioque-riitaa ja Nicolaus Cusanuksen teologiaa. Samalla tavoin ajankohdan eksegeettisen ja aikahistoriallisen tutkimuksen tuntemus huokui niin Valtakunnan salaisuudessa kuin Ihmiskunnan vihollisissakin.
 

Pietismin maaperällä

Aikuisen Mika Waltarin tuotannossa suhde isän perintöön näytti vahvemmalta kuin sedän. Sedän kautta välittynyt järjestäytynyt, kulttuuriseen ja henkiseen valtarakenteeseen ankkuroitunut kristillisyys näkyi Waltarin tuotannossa lähes kokonaan suljettuna maailmana, joka oli pysähtynyt, pahimmillaan julma kuten Mikael Karvajalassa, myönteisimmillään etäinen kuten Felix Onnellisessa.

Kuvaavaa on, että romaanissa Sielu ja liekki, joka ammensi aineksia Waltarin isän ja sedän kasvumaailmasta ja elämästä, vain toinen veljeksistä antautui papin uralle. Kyseessä oli henkilöhahmo, jossa oli kirjailijan isän piirteitä. Isä, ei setä, edusti sellaista kristillisyyttä, joka oli Waltarille merkityksellistä. Hän käsitteli suhdetta nimenomaan siihen. Isän jäljet olivat pysyvämmät, vaikutus syvemmällä.

Yhtymäkohta isän tapaan lähestyä uskonnollista tematiikkaa oli kertomusmuodon käyttö. Toimi Waltarin kirjaset rakkauden sankareista, Titanicista tai elämän laitapuolen kulkijoista teoksessa Unohdettuja eivät käsitelleet aihettaan teologis-uskonnollisen tutkielman ja tavanomaisen julistuspuheen muodossa – niitäkin Toimi Waltari kyllä käytti – vaan kertomalla tarinoita. Mika Waltari noudatti samaa metodia, tosin taitavammin ja puhtaammin fiktiivisen tarinan muotoon puettuna. Romaanin mahdollisuudet ovat toiset, monitasoisemmat kuin opetuskertomusten, jollaisiksi Toimi Waltarin tarinat pääosin on luettava. Olennaista oli se, että näin käsiteltynä kysymykset Jumalasta tai uskosta eivät näyttäytyneet pohjimmiltaan uskonnollisen käsitejärjestelmän tai maailmankatsomuksen asioina, vaan niitä tarkasteltiin ensi sijassa yksilön elämänhistorian kautta. Nuoressa Johanneksessa Mika Waltari antoi päähenkilönsä todeta, että Jumala kyllä tuli ihmiseksi mutta ei filosofiksi.

Tapa lähestyä uskoa kertomusmuodon ja yksilön elämänhistorian kautta oli tuttua siitä pietistisestä perinteestä, joka huokui Waltarin ja isänsä henkisen kasvuympäristön taustalla. Pietismi kumpusi samasta mentaalihistoriallisesta taustasta kuin nykyaikainen romaani, modernin individualismin muotoutumisesta 1700-luvulla. Sen piirissä omaksuttiin luontevasti elämäkertatyyppinen kertomus osaksi julistusta. Uskonnollisuutta katsottiin yksilön elämänhistorian kehyksessä ja siihen kytkeytyvät kääntymyskertomukset olivat pietistisen herätyskristillisyyden perusaineistoa. Mika Waltarin tavan käsitellä uskonnollisuutta romaaneissaan voi nähdä tällä pitkällä jatkumolla, joka kytkeytyi Toimi Waltariin, mutta ulottui vielä paljon tätä kauemmas.

Pietistisen tradition pohjan, jos kohta hiukan himmeästi, voi erottaa myös siinä, että Mika Waltarille uskonnollisesti merkittävä tapahtui, ei älyllisen tai maailmankatsomuksellisen pohdinnan piirissä, vaan syvän, koko ihmistä koskettavan elämyksen kautta. Herätysliiketraditiossa kysymys oli siitä, että Jumala tarttui ihmiseen ja ihminen omakohtaisesti, vahvan sisäisen tietoisuuden kautta omaksui uskon. Mika Waltarilla kysymys kiertyi saman kaltaiseen: hän kysyi, voiko sellainen olla ihmiselle mahdollista, voiko löytyä yhteys Jumalaan, yhteys joka on syvempi ja kokonaisvaltaisempi kuin mitä ymmärryksellä voi omaksua. Hänen osaltaan voi hyvällä syyllä nähdä yhteyksiä myös muualle, laajempaan mystiikan perinteeseen. Mystiikalle luonteenomaista on korostaa sellaista elämyksellistä yhteyttä jumalalliseen todellisuuteen tai Jumalaan, jossa ihmisen ja Jumalan välinen raja haihtuu ja ihminen kokee olevansa yhtä itseään suuremman kanssa. Tämä heijastui jo Mika Waltarin nuoruuden tuotannossa, ja erityisen selvästi se näkyi Turms kuolemattomassa ja Felix Onnellisessa .

Sekä pietismin että mystiikan traditioissa on kysymys uskon tulkitsemisesta toiseuteen, erilaisuuteen siirtymisenä. Waltarin luomassa kuvassa tämä toiseuteen siirtyminen ei edellyttänyt uskonnollisen yhteisön, saman kokemuksen jakavien ihmisten luomaa tulkintakehystä tai sosiaalista tukea. Tässä suhteessa Waltarin kuva oli pietististä traditiota individualistisempi.

Isätön sankari

Yhteisöllisen ulottuvuuden ohuus, kun oli kysymys ihmisen perustavista olemassaolon kysymyksistä, oli olennainen osa Waltarin toisen maailmansodan jälkeisten historiallisten romaanien maailmankuvassa. Ne olivat kertomuksin pohjimmiltaan yksin kulkevista sankareista. Tämä hahmo – olipa kyse Sinuhesta, Mikael Karvajalasta,, Turmsista tai Johanneksesta – muistutti etäisesti Toimi Waltarin kuvaamia sankarihahmoja, noita rakkauden sankareita. Siinä oli samoja ympäristöstään erottuvan poikkeusyksilön piirteitä. Mutta pojan sankari oli yksinäisempi kuin isän. Pojan kuva ihmisen osasta oli traaginen. Idealismi oli murentunut ja moderni ihminen vaelsi maailmassa yksin vailla kiinnekohtia.

Kyse oli eksistentialistisesta näkymästä, jonka tummana taustana oli tietoisuus kuoleman perspektiivistä. Tässä suhteessa Nuoren Johanneksen alku oli valaiseva. Siinä päähenkilö heräsi hautausmaan kiviaidan vierestä silmissään kuolemantanssimaalaus. Se antoi taustan päähenkilön vaellukselle. Näkymä rinnastui siihen, jonka Toimi Waltari loi Bodelschwing ja Barnardo -kirjan alkuluvussa. Siinä hän kuvasi, miten elämä näyttäytyi toisenlaisena, kun sitä katsoi kuoleman tosiasiaa vasten. Hänen mukaansa elämän keskellä oli kuoleman kenttä ja vain sitä vasten piirtyi näkyviin elämän todellinen arvojärjestys. Isän ja pojan teema oli sama, näköala, josta ihmistä tarkasteltiin oli sama. Isän luja, horjumaton vastaus elämän kysymyksiin vain oli vaihtunut pojan maailmassa päättymättömään etsimiseen.

Tähän kytkeytyi Waltarin historiallisten romaanien isättömyysmotiivi. Niiden sankari oli useimmiten isätön vaeltaja. Motiivissa on helppoa erottaa hyvin henkilökohtainen tausta: kyse oli isänsä lapsena menettäneestä kirjailijasta. Isättömyys kertoi sisäisestä kivusta, yksin jäämisestä, hyvin varhaisesta ja syvästä mielen kokemuksesta.

Mutta isän takaa erottuivat myös isien Isän kasvot. Etsiessään isää Waltarin maailmassa vaeltava sankari etsi myös elämän viimekätistä turvaa, kiintopistettä, johon ihminen voisi ankkuroitua, Jumalaa tai jumaluutta. Erityisen selvästi tämä ulottuvuus tuli esiin Turms kuolemattomassa (1958), jonka keskeinen teema oli isän etsiminen. Romaani ei päättynyt isän, mutta kylläkin isän maailman löytämiseen, kun Turms ymmärsi olevansa etruskien lukumoiden jälkeläinen, ja liittyvänsä siihen sukupolvien ketjuun, jossa kosketus jumaluuteen on luonnollista ja perinnöllistä.

Romaanissa ei ole vaikea tunnistaa analogista asetelmaa Waltarin omaan problematiikkaan. Myös hän etsi omaa suhdetta, ei yksin isäänsä vaan myös isänsä Jumalaan ja siihen perintöön, jota tämä edusti. Hän kysyi, mitä voi merkitä kantaa sitä maailman keskellä erilaisena profiloituvaa kristityn osaa, jollaista hän näki isänsä kantaneen.

Tämä oli tausta, jolta nousi Waltarin historiallisten sankarien suuri kysymys: onko taivas, jonka alla he vaeltavat niin kuin ihminen maailmassa vaeltaa, tyhjä vai ei. Se ei tarkkaan ottaen ollut Waltarin isän tai sedän kysymys. Näille kysymys oli ihmisen suhteesta olemassa olevaan Jumalaan, ei Jumalan olemassaolosta.

Panu Rajala on tulkinnut Waltarin Jalo Sihtolalle lähettämiin kirjeisiin nojaten, että Sinuhen kirjoittamisen jälkeen kysymys Jumalan olemassaolosta oli Waltarille keskeinen. Hän luki äitinsä jäämistöstä löytämiään isänsä kirjeitä ja havaitsi, miten tuhoavaa oli ollut hänen isänsä kamppailu uskon kanssa. Hän kirjoitti Jalo Sihtolalle menettäneensä uskonsa Jumalaan: ” Minulle tuli vähän kylmä olla, mutta oudointa oli, etten tuntenut lopulta menettäneeni paljoakaan, vaan paremminkin minussa kasvoi jonkinlainen jäähileinen vapauden tunne”. Rajala on yhdistänyt, ehkä hieman suoraviivaisesti, Mikael Karvajalan (1948) tylyn kirkkokritiikin tähän kirjailijan omaan, sisäiseen uskonkamppailuun.

Isättömyysmotiivilla oli siis Mika Waltarin osalta henkilöhistoriallinen kaikupohja. Se oli osa tapaa, jolla tämä käsitteli suhdetta sukurasitteeseensa. Samanaikaisesti isättömyysmotiivi kuului toki 1900-luvun eurooppalaisen kirjallisuuden perusaineistoon. Se ilmaisi jotain koko kulttuurille ominaista eksistentiaalisen orpouden kokemusta, kadonneiden uskonnollisten kiinnikkeiden jylhää kaipuuta.

Isättömyysmotiivi antaa mahdollisuuden asettaa Waltarin 1940- ja 1950-lukujen historialliset romaanit hänen nuoruudentuotannossaan tyypilliseen tuhlaajapoikakertomuksen tulkintakehykseen. Tällöin ne voi nähdä kertomuksina pojasta, joka oli lähtenyt isän kotoa maailmalle, tunsi orpoutensa ja näki vierailla mailla olemisen ihmisen traagisena ja väistämättömänä kohtalona. Isän koti oli kaukana, mutta suhde siihen oli pojan elämän suuri kysymys.
Paluu

Olisi liian suoraviivaista tulkita Waltarin tuotannon loppuvaiheen ns. kristillinen trilogia Felix Onnellinen (1958), Valtakunnan salaisuus (1959) ja Ihmiskunnan viholliset (1964) tuhlaajapojan paluuna kotiin. Silti näissä romaaneissa oli aineksia, joissa tultiin lähelle kirjailijan kasvuympäristön henkisiä aineksia. Ainakin kristillisen uskon kysymyksenasettelu oli niissä paljaana ja sukurasite suoraan käsiteltävänä.

Käsittely oli myös julkista ja avointa Vaikka usko Waltarin maailmassa oli korostetun yksilökohtaista, se ei ollut vain yksityisasia vaan kuului julkiselle kentälle. Tässä suhteessa Waltari toimi samoin kuin hänen isänsä ja setänsä olivat toimineet, kun he olivat ryhtyneet laajaan julkaisutoimintaan.

Waltarille kyse ei ollut vain siitä, että uskonnolliset asiat kuuluivat moderniin julkisuuteen vaan että ne siinä kuuluivat alueelle, joka ei ollut rajattu kirkollis-uskonnollisen osakulttuurin sisään ja kirkollisiin lehtiin tai uskonnollisiin teoksiin. Tässä suhteessa Waltari hämmensi kirjallista eliittiä. Kulttuurin lohkouduttua osana modernisaatioprosessia taidekirjallisuus oli tietoisesti pyrkinyt irtautumaan omaksi ja omalakiseksi osa-alueekseen, jossa saatettiin kyllä käsitellä uskonnollisia kysymyksiä, mutta riippumattomana kirkon hallitsemasta uskonnollisesta osakulttuurista. Lujasti perinteeseen ankkuroitunut kristillinen kysymyksenasettelu taas kuului viimeksi mainitulle alueelle. Epäluulo ja varauksellisuus kulttuurin lohkojen välillä oli 1900-luvun alkupuoliskolla molemminpuolista. Sille oli luonteenomaista erottaa toisistaan uskonnollinen kirjallisuus ja taidekirjallisuus. Tarttuessaan 1950-luvun lopulta alkaen romaaneissaan suoraan ja kaihtelematta kristillisen uskon tematiikkaan ja aihealueeseen Waltari sotki tätä kategorisointia. Hänen kirjoissaan usko murtautui keskelle yleistä kulttuurikenttää.

Samalla kyse oli hyvin henkilökohtaisen suhteen käsittelystä. Se oli yhtaikaa suhde Jumalaan ja kristilliseen sukuperintöön, erottelematta. Felix Onnellisessa Waltari kysyi kipeästi, mitä oikeastaan merkitsi ihmiselle, jos otti Jumalan tosissaan, siis jos otti sen niin kuin kirjailija on kertonut isänsä ottaneen. Romaanin Felix Tienhaara oli yksinäinen mies. Hän oli yksin myös Jumalansa edessä, ilman uskonnollisen yhteisön tai yhteisen uskonnonharjoituksen antamaa tukirakennetta. Felixin hahmoon liittyi paljon ahdistusta. Jumala ei päästänyt vähällä. Todesta ottaminen merkitsi erottumista, eristymistä, erilleen toisista joutumista, kovaa kohtaloa ihmiselle. Felix oli pääsemättömissä Kristuksen kanssa, ja siinä suhteessa kuin Waltari itse. Romaani päättyi kuitenkin vapauttavaan armahdetuksi tulemisen kokemukseen, ahdistuksen hellittämiseen.

Valtakunnan salaisuus oli toisenlainen, jos kohta sekin romaani ihmisestä, joka on pääsemättömissä Kristuksen kanssa. Se oli romaani evankeliumien tapahtumista, puhdaspiirteinen Jeesus-romaani, jossa päähenkilö oli tapahtumia sivusta seuraava Markus Mezentius. Hän oli yhtaikaa osallinen ja ulkopuolinen. Hän ei kyennyt irtoamaan Jeesuksen vaikutuspiiristä, se veti hänet mukaansa, mutta samalla hän pysyi erillään ja seurasi sivusta. Valtakunnan salaisuus oli romaani ihmisestä, joka jäi kiinni kristillisen uskon ytimeen. Se muutti hänen elämänsä niin kuin se oli muuttanut Felixin elämän, vaikka hänen oma suhteensa siihen jäi selkiytymättömäksi. Suhde oli raastava, hiertävä, epätietoinen. Markuksessa Waltari kuvasi ihmisen, joka oli kiinnittynyt kristillisen uskon sisällölliseen erityislaatuisuuteen, mutta pysyi kristillisen uskonyhteisön ulkolaidalla, ikään kuin rajalla.
 

Särkymisen teologia

Waltarin viimeinen romaani Ihmiskunnan viholliset on usein ohitettu vähin äänin tai hämmentyneenä sekä kirjallisuusinstituution taholta että kirkollisten tarkastelijoiden taholta. Sen juonirakenne oli rönsyävä ja lähes kaoottinen, se näytti jossain määrin epäonnistuneelta aiempien selkeästi yhden päähenkilön kautta rakentuvien historiallisten romaanien sarjassa.

Waltarin teologis-uskonnollisen tematiikan kannalta Ihmiskunnan viholliset oli kuitenkin kenties hänen merkittävin ja kiinnostavin teoksensa. Se oli kuvaus Markus Mezentiuksesta ja tämän pojasta Minutus Manilianuksesta. Se oli kuvaus Roomasta kristinuskon leviämisen vaiheessa. Se oli kuvaus kaoottisesta maailmasta, vallan ja seksuaalisuuden, uskonnon ja väkivallan sekavasta, ristiriitaisesta ja hallitsemattomasta todellisuudesta. Romaanin päähenkilöt olivat osallisia kaikesta siitä. He eivät olleet ulkopuolisia vaan nimenomaan osallisia, ja samalla osallisia siitä kristillisen uskon toisenlaisesta maailmasta, joka eli tuon verisen ja kaoottisen maailman keskellä. Kristillisyys ei ollut ympäristöstään irrallaan vaan sekoittuneena siihen ja kuitenkin edustaen toiseuden elementtiä.

Merkittävää on, että pitkän isän etsimisen ja isättömyyden jälkeen Ihmiskunnan viholliset oli romaani, jossa lopulta isä ja poika olivat samassa kuvassa, samassa romaanissa. He elivät toisistaan erillään, heidän maailmansa kohtasivat vain osittain, mutta he olivat kuitenkin samassa kuvassa. Molemmat kuuluivat lopulta kristittyjen joukkoon. Molemmille se tuli merkitsemään marttyyrikuolemaa, tuhoutumista, erillään toisistaan, mutta kuitenkin saman kohtalon kokien.

Ihmiskunnan vihollisissa kristinuskossa, isänperinnössä, ei ollut kysymys rakkauden sankarien uskonnosta. Siinä ei ollut mitään idealistista. Kysymys oli särkymisen, tuhoutumisen ja kuoleman kristillisyydestä. Teologisin termein ilmaistuna se oli ristin teologiaa. Suostuminen siihen merkitsi suostumista samaan hiertävään, kipeään suhteeseen uskoon ja Jumalaan, jonka Waltari oli tunnistanut uskon ja rakkauden sankaruuden julkisivun takaa olleen isällään. Siinä näkyi kirjailijan syvältä kummunnut yhteys omaan sukuperintöönsä. Usko pysyi edelleen perusluonteeltaan individualistisena, mutta siinä ei nyt ollut kyse eheydestä ja elämyksellisestä yhteydestä jumaluuteen. Siinä oli kyse ihmisen murtumisesta, vastaavan kaltaisesta uskonnollisen ja individualistisen idealismin taittumisesta, mikä oli ollut Mika Waltarin isän ja sedän todellinen osa.