29.11.2007, Radion aamuhartaus, YLE

Virsi 207, 1,4. CDY 1177, 11,12,15.

Minulla on kotona pienessä muovirasiassa kranaatinsirpale. Se oli isäni selässä 40 vuotta ennen kuin leikattiin pois.

Olen sitä ikäpolvea, jonka isät olivat olleet rintamalla. Me kuulimme lapsuudessamme paljon sotajuttuja. Monet miehistä purkivat kokemustaan kertomalla. Nykyisin sellaista kai kutsuttaisiin jälkipuinniksi. Kun miehet kertoivat, se oli eräänlaista kansallista jälkipuintia. Sillä tavoin traagisten ja kauhistuttavien kokemusten kanssa yritettiin tulla toimeen. Mukana olleet toistivat kertomuksiaan, jotta ymmärtäisivät ja osaisivat jäsentää sen, missä olivat olleet mukana. Toiset kertomukset värittyivät kuin huomaamatta sankaritarinoiksi, toiset vain miesten tarinoiksi tapahtuneista.

Kaikkien kertomusten keskellä oli kuitenkin suuri hiljainen alue. Oli miehiä, jotka eivät sotajuttuja kertoneet. He vaikenivat. Jos puhe seurassa kääntyi sotaan, he siirtyivät toiseen huoneeseen. Isäni oli yksi heistä. Hän ei lukenut sotakirjoja eikä katsellut sotaelokuvia. Jos televisiosta tuli sodasta kertovaa ohjelmaa, isä sulki sen. Linnan Tuntematon sotilas jäi häneltä lukematta.

Hän ei halunnut, että muistot vuosista rintamalla palaisivat. Vain unia hän ei voinut estää.

Minuun tämä hiljaisuus on vaikuttanut syvemmin kuin ääneen puhutut kertomukset. Lapsena ihmettelin sitä joskus, mutta aikuisena juuri siitä on tullut yksi tärkeimmistä suomalaisuuden kertomuksista, tämän maan joka on isäni maa ja minun maani.

Kaikille kokemuksille ei ole sanoja. Kaikkein raskain ja kaikkein kipein, se mikä on osunut kaikkein syvimmälle, ei ole kerrottavissa. Sen kieli on äänettömyys. Kärsimyksen kieli on hiljaisuus.

Isäni kantoi sellaista hiljaisuutta sisällään niin kuin hän kantoi koteloitunutta kranaatinsirpaletta. En tiedä, vieläkään, mitä kaikkea hiljaisuus sisälsi. En tiedä sitäkään, miten hän pääsi sovintoon nuoruuden kokemustensa ja menneisyytensä kanssa. Tai miten muut hänen polvensa miehet lopulta pääsivät syvällä sisimmässään sovintoon kaiken tapahtuneen kanssa.

Arvelen, että isäni kohdalla niin kuitenkin tapahtui niin kuin kranaatinsirpalekin leikattiin lopulta pois. Elämänsä loppuvuosina hän menetti osan lähimuististaan. Silloin hän vähän arkaillen pyysi, että kirjoittaisin hänelle pahvinpalalle isä meidän –rukouksen. Tein niin, ja hän saattoi lukea sen iltaisin. Kun lukukykykin katosi, hän otti pahvinpalan ennen nukahtamista hetkeksi käteensä. Hän tiesi, mitä siinä oli. Se riitti. Lopulta hän vain halusi, että pahvinpala kulki hänen mukanaan sairaalan yöpöydän laatikossa.

Se oli hänen rukouksensa, kun sanoja ei enää ollut, eikä kuitenkaan yksin hänen, vaan niin hän liittyi koko kristikunnan yhteiseen rukoukseen. Se mikä oli kaikkein henkilökohtaisinta ja syvintä, oli samalla kaikkein yhteisintä. Siitäkään ei enempää puhuttu. Myöskään suurimmalle turvalle ja sovinnolle ei ole paljon sanoja. Niidenkin kieli on hiljaisuus.

Minulle jäi perinnöksi kranaatinsirpale muovikotelossa. Mutta sitä tärkeämpänä jäi taju hiljaisuudesta, jossa asuu samanaikaisesti kaikkein kipein kärsimys ja kaikkein suurin turva ja sovinto. Hiljaisuus, jossa Jumala on.

Isä meidän, joka olet taivaissa,
pyhitetty olkoon sinun nimesi,
tulkoon sinun valtakuntasi,
tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaissa.
Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme,
ja anna meille meidän syntimme anteeksi
niin kuin mekin anteeksi annamme niille,
jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.
Äläkä saata meitä kiusaukseen,
vaan päästä meidät pahasta.
Sillä sinun on valtakunta ja voima ja kunnia
iankaikkisesti. Aamen.