25.5.2007, Turku

Kirkkopäivät 2007

”Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi.”
Matt 6:21
 

Pohdintoja pyhästä ja pahasta

Vuorisaarnassa Jeesus puhuu yksinkertaisesti. Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi. Aarre ja sydän ovat samassa paikassa. Kun puhutaan aarteesta, puhutaan aina sellaisesta, joka on erityisen arvokasta ja merkityksellistä. Sitä vaalitaan ja suojellaan niin kuin pyhää vaalitaan ja suojellaan. Todellinen aarre heijastaakin taivasta, pyhää.

Aarre ja sydän ovat samassa paikassa. Siksi siinä mikä on sydämetöntä, ei ole aarretta, jota tulisi varjella ja suojella. Ja jos ei löydä sydäntä, ei löydä aarretta.

Vuorisaarna puhuu yksinkertaisesti, mutta maailma on monimutkainen ja vaikea. Sen keskellä on monesti vaikea erottaa sitä, mikä on erityisen arvokasta, merkityksellistä ja olennaista, yhtä vaikeaa kuin on erottaa ja tunnistaa aidosti pyhää.

Tämän ajan ihmisten yhteistä kokemusta on kokemus kaikkien aarteiden kadottamisesta tai tavoittamattomuudesta. Vaikeasti selitettävällä tavalla joutuu toteamaan, että jotenkin vain olennaista ja tärkeintä ei tahdo tavoittaa, se on kuin kuoren tai kalvon alla. Kaikki on hyvin, mutta jossain keskellä, sydämen paikalla on tyhjää, sinne ei pääse.

Kerron kolme kertomusta tästä yhteisestä kokemuksesta.

Olin viime syksynä Perun vuoristossa. Kuljin pienen seurueen kanssa Andien vuoriston köyhistä köyhimmissä intiaanikylissä. Pieniä maalattiaisia asumuksia, puutetta, sairauksia, aliravitsemusta, pelkoa. Siellä tällaisessa asumuksessa, jossa oli tuskin mitään, oli nurkassa televisio tai cd-soitin. Sitä vaalittiin kuin aarretta. Kysyin mielessäni, miksi?

Vasta kun aloin aavistaa, mitä on kantaa hartioillaan vuosisatojen ja sukupolvien mittaista alistettuna olemista ja kokemusta siitä, että ei ole oikein ihminen, aloin aavistaa myös cd-soittimen merkityksen.

Cd-soitin oli merkki ja symboli siitä, että kuuluu samaan maailmaan ja samaan ihmiskuntaan, samaan maailmanlaajaan kulttuuriin kuin kaikki muutkin. Sen avulla yritettiin näyttää sekä toisille että itselle: minäkin olen sentään ihminen.

Sillä tavoin toimivat maailmanlaajat markkinat ja globaalin kulttuurin verkostot: Kulutustarvikkeiden välityksellä liitytään kaikille yhteiseen elämänmuotoon. Se tapahtuu samoin täällä kuin Perussa. Merkkivaatteet, taulutelevisio ja uusi kännykkämalli eivät vetoa meihin siksi, että niitä tarvitaan, vaan siksi, että niiden avulla pyrimme luomaan tunnun siitä, että pysymme mukana ihmiselle kuuluvassa elämässä. Ne ovat välineitä, jotka tässä kulttuurissa ovat tarjolla, kun ihminen yrittää täyttää ihmisen mitan ja tulla hyväksytyksi.

Toinen kertomus on kertomus tuntemastani vanhasta traktorimyyjästä. Hän myi traktoreita maakunnassa 60-luvulta alkaen. Sen ajan tavan mukaan hän kiersi talosta taloon ja hieroi kauppoja istuen keittiön pöydän vieressä ja juoden vatsansa pilalle emännän kahvista. Siinä puhuttiin tilan ja elämän asiat. Hän yritti tunnistaa sellaiset tarpeet, joissa uutta traktoria katsottiin tilan statuksen tai ulospäin näkyvän kuvan kannalta. Hän sivuutti ne. Sen sijaan hän yritti tavoittaa sen, millaista konetta ihmiset tilan töissä todella tarvitsivat. Ja jos hänen myymänsä malli ei vastannut todellisia tarpeita, hän sanoi sen ja lähti pois. Vähitellen häneen opittiin luottamaan ja tiedettiin, että jos hän myy traktorin, ostaja ostaa jotain, jolla on käyttöä..

Sitten vuosien mittaan tulivat yhä äänekkäämmät markkinointikampanjat. Niillä luotiin mielikuvia ja vedottiin siihen, että traktori ei ole pelkästään tai ensi sijassa traktori, vaan oman tilan statuksen ja ulkoisen kuvan sekä isännän minuuden ilmentäjä. Myytiin sitä, millainen ihminen halusi olla itsensä ja toisten silmissä.

Vanha traktorimyyjä sanoi tuntevansa itsensä vieraaksi sellaisen keskellä. Hän ei halunnut luoda mielikuvia, joitten takana oli tyhjää. Hän halusi myydä traktoreita. Hän hakeutui eläkkeelle heti kun voi. Eläkkeellä hän keskittyi kotipiirin askareisiin, ja vaikeni ja vetäytyi hiljaisuuteen. Hän halusi olla kosketuksissa sellaiseen, mikä on totta ja todellista.

Vanha traktorimyyjä kohtasi maailman, jossa hallitsee markkinaideologia. Sen nimissä käytetään valtaa ja määritellään sitä, mikä on merkityksellistä ja mikä ei. Vähitellen markkinaideologian ajattelutapa levittäytynyt tavaramarkkinoiden rajojen yli kaikille elämän alueille. Nyt kaikki suhteet on mahdollista nähdä markkinasuhteina, ostamisena ja myymisenä. Se taas edellyttää kaiken tuotteistamista, myös arvojen, aatteiden, uskon, kasvatuksen ja toisesta huolehtimisen. Markkinamalli alkaa yhä enemmän hallita myös ihmisten välisiä suhteita. Tullakseen hyväksytyksi ihmisenä, on luotava itsestään tuote, jonka joku toinen haluaa. Kulutusmarkkinat cd-soittimineen, väsymyksen merkkejä poistavine kasvovoiteineen ja kännykkämalleineen antavat tähän välineitä yllin kyllin.

Kolmas kertomus alkaa tyttäreni seinällä olevasta julisteesta. Siinä on Marilyn Monroe, kaunis, hymyilevä, seksikäs, kuuluisa. Se on kuva itsensä tuotteistamisessa onnistuneesta ihmisestä. Hän on menestynyt tavalla, jota kaikki idols-kilpailuista haaveilevat nuoret haluavat. Mutta tyttäreni antoi myös Joyce Carol Oatesin romaanin Blondi. Se on julisteen kommentaari ja kertomus ihmisen tuotteistamisen hinnasta.

Oatesin kertomuksen valossa Marilynin kuva on kuin ikoni, jonka läpi näkyy todellisuuteen, joka on karu ja tosi. Kertomuksessa on sama Marilyn laulamassa presidentin syntymäpäivillä ”Happy birthday, mr. President, happy birthday to you.” Sama Marilynin ulkoinen olemus, mutta äänessä nyt särkyneisyyttä. Marilyn horjahtelee. Hän on vahvasti humalassa. Oatesin kertomuksessa presidentti on juuri hetkeä aikaisemmin käyttänyt Marilynia karkealla tavalla hyväkseen ja sitten heittänyt hänet sivuun kuin roskan. Vähän myöhemmin Marilyn ottaa hotellihuoneessa yliannoksen unilääkettä.

Oatesin romaani on romaani Marilynista, mutta se on myös kertomus Norma Jean Bakerista. Norma Jean oli vaikeissa oloissa kasvanut lapsi, joka oli jäänyt vaille perusturvallisuutta ja hyväksyntää. Sitä hän janosi, ja ainoa keino saada sitä oli yrittää mukaan Hollywoodin bisnekseen ja käyttää hyväkseen ulkonäköä ja näyttelijälahjoja. Hän suostui siihen, että hänen tukkansa valkaistiin, hänestä tehtiin blondi ja nimeksi tuli Marilyn Monroe. Tuotteena nimeltä Marilyn hän yritti saada sitä hyväksymistä, jota sisällään niin kipeästi kaipasi ja tarvitsi. Marilyn sai sitä aikansa, mutta se ei koskaan ulottunut Norma Jeaniin saakka. Norma Jean kadotti lopulta itsensä, ja koko minuus murentui. Jäljelle jäi vain Marilyn, pelkkä tuote. Ja kun se ei enää myynyt, se saatettiin jättää sivuun kuin roskalaatikon kylkeen hylätty vanha televisio.

Niin tapahtui Hollywoodin elokuvabisneksessä. Mutta kertomus Norma Jeanin muuttumisesta Marilyniksi ja tuhoutumisesta on kertomus tästä maailmasta, jossa kaikki suhteet uhkaavat muuttua markkinasuhteiksi. Tärkeintä, elämän kannalta olennaisinta ei voi niin tavoittaa, vaan se tuhoutuu. Eivät vanhemmat voi tuotteistaa lapselleen rakkautta, eikä lapsi voi ostaa perusturvallisuutta. Ei pyhää eikä Jumalaa voi ostaa tai myydä. Ei kaikkein tärkeimmästä elämässä voi tehdä tuotetta kadottamatta sitä.

Mutta miten tavoittaa kosketus pyhään, syvään ja merkitykselliseen tällaisessa maailmassa, jossa markkinat levittäytyvät kaikille alueille ja tuotteiksi muokattujen mielikuvien houkuttelevat verkot risteilevät kaiken yllä.

Ehkä aarretta on etsittävä kahdesta suunnasta. Sieltä, missä ovat näillä markkinoilla särkyneet, loppuun väsyneet ja sivuun joutuneet. Sieltä, missä omaa ihmisyyttään ei enää voi, osaa tai jaksa ostaa eikä itseään voi muokata minkään kaltaiseksi tuotteeksi. Sieltä missä on kylliksi, että on edes olemassa juuri nyt, ja sekin on armoa. Todellinen aarre saattaa asua marginaalissa, kuten vanhainkodeissa ja psykiatrisissa sairaaloissa, siellä missä paljon riisuttu ja jäljellä on hyvin paljasta, ihminen vain.

Toinen suunta on sama, johon vanha traktorimyyjä vetäytyi: Se on hiljaisuus ja vaikeneminen. Kun väsymyksen keskellä ei enää jaksa tai halua loputonta yritystä pyydystää kaikenlaisten tarjoajien tuotteista sitä, mikä olisi tärkeää ja arvokasta, on vain annettava olla, levättävä, oltava yrittämättä. Pyhän alue on hyvin syvällä ihmisessä, ja se on alue, jossa on kosketus Jumalaan. Sitä voi lähestyä itsessä ja toisessa vain hyvin aroin ja varovaisin sanoin, aina ei sanoilla ollenkaan. Se on vaikenemisen aluetta. En ihmettele halua vetäytyä luonnon keskelle tai kirkon hiljaisuuteen, jossa on sukupolvien hiomien sanojen ja tapojen suoja. Niiden läpi erottuu sellaista hiljaisuutta, jossa ei enää vaadita tai odoteta mitään.

Tässä maailmanlaajassa ostamisen ja myymisen maailmassa pyhää, hiljaisuutta, ja ihmisen kaikista markkinoista riippumatonta arvoa on tietoisesti suojeltava ja varjeltava. Niitä on suojeltava niin kuin aarretta suojellaan. Missä on aarteesi, siellä on sydämesi.