22.11.2007, Radion aamuhartaus, YLE

Virsi 361, 1-2, cdy 1239, 23-25

Itsenäisen Suomen 90 vuoden taipaleelle mahtuu lukemattomia kertomuksia. Kaikkia niistä ei kerrota selkeästi, kokonaisina ja kovalla äänellä. Jotkut kätkeytyvät äänettömyyteen tai välähtävät näkyviin vain sivulauseissa.

Sellainen oli erään naisen ohimennen lausuma toteamus, että hänen isänsä kävi 1920-luvulla silloin tällöin istumassa kirkossa. Ei muuta. Kirkossa käynnissä ei ollut sinänsä mitään kummallista. Moni muukin kävi, se on kuulunut suomalaisiin kertomuksiin, ja kuuluu edelleen. Toisten sielu tuntuu tarvitsevan sitä useammin, toisten vain silloin kun omassa elämässä tai yhteisesti tapahtuu jotain erityistä, kuten muutama viikko sitten Jokelan surmien jälkeen. Silloin kaipaa ihmistä suurempaa turvaa ja oikeutta.

Olin tuntenut vanhan naisen isän lapsuudessani ja nuoruudessani. Kuva juuri hänestä kirkon penkissä oli siksi minulle yllätys.

Vanha mies oli kyllä kertoillut minulle monista muista asioista. Pari kertaa myös vuoden 1918 tapahtumista, kapinasta, niin kuin hän sanoi. Hän kertoi lähteneensä mukaan, kun muutkin lähtivät, ilman mitään suurta aatteen paloa.. Hän kertoi vankileiristä ja siitä, miten kuin sattuman kauppaa selvisi sieltä hengissä. Hän kertoi, miten oli ollut vain ruvettava heikoilla voimilla tekemään työtä, henkensä pitimiksi, ja miten siinä vähitellen vahvistui. Hänestä kehittyi kelpo ammattimies.

Muistan myös miten hänen puheestaan välittyi elinikäinen kokemus, ettei hän ole mitään, että hän on toisen luokan kansalainen ja toisen luokan ihminen; kuin hänen olisi tullut hävetä, vaikka hänellä ei mielestään ollut mitään häpeämistä. Se tuntui olevan kipeämpää kuin sodan tai vankileirin kokemukset. Hän kertoi, miten joittenkin isojen talojen pojat vuosikymmenten jälkeen kulkivat hänen ja hänen lastensa ohi katsomatta kohti. Sitä hänen oli vaikea antaa anteeksi.

Hän ei kertonut, että pian vankileiriltä tulon jälkeen hän istui kirkossa. Muistan tunteen, että juuri näissä kysymyksissä välillämme vallitsi jonkinlainen vaikenemisen alue, niitä ei kosketeltu. Sen tiesin, että myöhemmin hän ei kirkossa käynyt kuin ne välttämättömät: häät, hautajaiset, lastenlasten ripillepääsyt.

Jos tyttären ohimennen antama tieto pitää paikkansa, mitä en epäile, kirkossa käynneille täytyi olla jokin, syvempi syy. En voi tietää sitä, voin vain arvailla.

Saatan kuvitella hänet kirkon peräpenkissä, nuoren, totisen ja hiljaisen miehen. Hän laulaa ehkä hiljaisella äänellä virsiä mukana, varoen herättämästä huomiota. Hänellä on hartioillaan kaikkien kokemustensa paino, kaikki se, mistä ei voinut ääneen puhua. Hänellä on hartioillaan koko se kokemus, ettei ole oikeastaan mitään, koko mitätöinnin ja halveksumisen taakka.

Muuta paikkaa, lopulta, hänellä ei ehkä ole kuin tulla kirkkoon, jotta tuntisi ihmisarvonsa ja oikeutensa katsoa silmiin ketä tahansa. Ehkä hän rukoilee hiljaa. Ehkä hän katselee kirkon seinällä krusifiksia, jossa Kristus painaa päänsä, alakuloisena ja voimattomana. Ehkä hän voi tuntea siinä jotain tuttua. Saarnan sanat eivät peräpenkkiin kunnolla kuulu, eikä hän jaksa niitä kuunnella. Pappien puheet kuuluvat eri maailmaan kuin hän. Mutta ehkä hän ymmärtää, tavalla, jolle ei sanoja ole, että täällä, ihmisistä riippumatta, hänellä on täysi oikeus täyteen ihmisen elämään ja että hänelle kuuluu kaikki se perintö, joka hänet ympäröi.

Toisinaan – nykyisin - yritän jumalanpalveluksissa katsoa peräpenkkiin. En odota näkeväni siellä punavankia tai hänen jälkeläisiään. Mutta nytkin siellä saattaa olla 90-vuotiaan Suomen kertomatta jääneitä kertomuksia. Nyt ihmisiltä murretaan ihmisarvo toisin. Mutta kovuus on yhtä kovaa, häpeää joutuu nyt kantamaan köyhyytensä tai osattomuutensa tai mielensä särkymisen takia. Ehkä kirkon peräpenkissä on nytkin joku, joka ei jaksa uskoa itseensä ja omaan arvoonsa. Ehkä siellä on joku joka kaipaa sitä, että lopulta, täällä, tässä perimmäisessä katsannossa, Jumalan edessä, hänetkin otetaan vastaan täytenä ihmisenä. Joku joka tarvitsee ihmisiä suurempaa turvaa ja oikeutta ja armollisuutta. Joku, jolle Kristuksen voimattomana painunut pää tuntuu tutulta.

Kun luen päätteeksi siunauksen, ajattelen, että sen tulisi kuulua ja kantaa erityisesti kirkon perälle ja sille, jonka usko omaan arvoonsa on murentunut tai murennettu.

Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua. Herra kirkastakoon kasvonsa sinulle ja olkoon sinulle armollinen. Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon sinulle rauhan. Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen.