18.7.2007, Ulvila

Alustus Suomi-Areenan Uskonto ja viha -keskustelutilaisuudessa Ulvilan kirkossa

Uskonto, dialogi, viha 

Uskontojen vuoropuhelun lisääntyminen

Vierailin viime keväänä El Salvadorissa. Siellä minulla oli tilaisuus osallistua paikalliseen uskontojen rauhankomitean kokoontumiseen. Se tapahtui islamilaisen yhteisön tiloissa. Mukana olivat useiden kristillisten kirkkojen edustajat, islamilaisen yhteisön edustaja ja juutalaisten edustaja. Rauhankomitea on olemassa, koska nämä eri uskontojen edustajat näkevät tehtävässään yhteisen alueen. Väkivallan ja epäoikeudenmukaisuuden yhteiskunnan keskellä he katsovat että uskonnoilla on erityinen yhteinen vastuu ihmisarvon, oikeuden ja elämän kunnioittamisen puolustajina. He antavat yhdessä kannanottoja konkreettisiin kysymyksiin kuten ihmisarvon loukkauksiin ja ympäristöä uhkaaviin hankkeisiin. Uskontojen yhteinen ääni kuuluu paremmin kuin eri tahojen yksittäiset äänet. Kokoontumiseen kuului yhteinen ateria ja yhteinen hetki rukoukselle.

Kyse oli yhdestä pienestä osasta viime vuosina lisääntynyttä maailmanlaajaa uskontojen välistä dialogia, jota tapahtuu monella taholla ja monella tasolla. Myös Suomessa vuoropuhelu on käynnistynyt, evankelisluterilaisen kirkon ja muslimijärjestöjen edustajien välillä jo kymmenen vuotta sitten, nyttemmin myös muiden laajemmassa kokoonpanossa.

Suomalaisen vuoropuhelun taustana on lisääntyvä monikulttuurisuus ja moniuskontoisuus, joka edellyttää uskontojen keskinäistä ja kunnioittavaa rinnakkaineloa ja sen aktiivista edistämistä. Taustana on myös julkisuuden kautta rakentuva kuva maailmasta, jossa kansainvälispoliittiset jännitykset luovat vastakkainasettelua läntisen ja islamilaisen maailman välille. Se vahvistaa uskontoihin kytkeytyviä viholliskuvia, jotka ovat omiaan ruokkimaan pelkoa, epäluuloa ja vihaa. Kun mielikuvat koskevat uskontoa, liikutaan hyvin syvällä ja herkällä alueella, siinä, mikä on ihmiselle pyhää, kuten taannoinen Tanskan pilakuvajupakka osoitti. Tässä tilanteessa on erityisesti tarpeen korostaa uskontojen rauhanomaisen vuoropuhelun merkitystä ja yhteistä tehtävää rauhan ja sovinnon lähteinä ja elämän eettisenä perustana..

Uskontodialogin kautta katsottuna kulttuurinen asetelma näkyy toisella tapaa kuin kansainvälispoliittisen ilmapiirin vastakkainasettelujen kautta. Silloin erottuu mm. että islamilla, juutalaisuudella ja kristinuskolla on paljon yhteistä paitsi historiansa perusteella, myös siksi, että ne edustavat uskon maailmaa, pyhän tajua ja kunnioitusta, mikä materialistisen ja talouden ohjaaman kulttuurin keskellä voi olla kadoksissa. Siten ne voivat nähdä olevansa samalla puolella, sillä puolella, jossa kaikkea ei mitata ostamisella ja myymisellä.

Vuoropuhelun tarve nousee siis konkreettisista elämänympäristössä tapahtuneista muutoksista. Tarve on ohjannut kristillisiä kirkkoja myös arvioimaan sitä, miten uskon sisällön kannalta olisi suhtauduttava uskontojen kohtaamiseen saman pöydän äärellä.
 

Kristinusko kunnioituksen perustana

Kirkon uskon sisällöstä nousevana ensimmäisenä lähtökohtana kohtaamisessa on luomisusko. Jokainen ihminen, etnisestä, uskonnollisesta, kulttuurisesta tai poliittisesta taustasta riippumatta on ainutkertainen ja ainutlaatuinen Jumalan luoma ihminen ja Jumalan kuva. Hän heijastaa Luojansa pyhyyttä, ja siksi ansaitsee täyden, varauksettoman kunnioituksen. Kirkon ja kristittyjen on myös puolustettava ihmisen arvoa ja elämän pyhyyttä kaikin mahdollisin tavoin ja yhdessä niiden kanssa jotka toimivat saman päämäärän puolesta.

Toiseksi kirkko, joka edustaa ja seuraa Kristusta, on kutsuttu olemaan rauhan, sovinnon ja sovituksen merkkinä maailmassa. Jumalan Hengen hedelmää ovat ”rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys…” (Gal 5:22). Se merkitsee aktiivista osallistumista keskinäisen ymmärtämisen vahvistamiseen ja viholliskuvien murentamiseen.

Samanaikaisesti kristillisyyteen liittyy myös usko siihen, että Kristuksessa on jotain ainutlaatuista ja erityistä, Jumalan rakkaus ja pelastus synnin, kuoleman ja pahan vallasta. Sen osallisuuteen kastetut voivat nähdä itsellään olevan erityisen lähetystehtävän välittää tämä koko ihmiskunnalle. Se ei ole ristiriidassa tasaveroisen vuoropuhelun kanssa. Kyse on oman hyvän avoimesta jakamisesta. Ja jos ei antaudu avoimeen ja kunnioittavaan vuoropuheluun ja ole aidosti kiinnostunut toisesta, ei voi myöskään odottaa, että toinen on kiinnostunut siitä, mikä itselle on luovuttamatonta ja tärkeää, eikä se, minkä itse näkee merkityksellisenä voi välittyä toiselle.
 

Oman perinnön varjot

Juuri tässä kuitenkin piilee myös toisenlaisen asennoitumisen siemen. Toisen uskonnon edustaja saatetaan nähdä ensi sijassa kristittyjen toiminnan kohteena. On vain hiuksenhieno raja siihen, että toista katsotaan sekä kilpailijana uskontojen markkinoilla että ylhäältäpäin ja väheksyen. Jos toinen nähdäänkin osattomana tai onnettomana, tasaveroiselta, kunnioittavalta vuoropuhelulta putoaa pohja. Tällaisen asenteen houkutuksen tunnistaminen on tärkeää omassa perinnössä ja omassa itsessä.

Olisikin harhaanjohtavaa ajatella niin, että uskonnot muodostavat eräänlaisen puhtaan saarekkeen epäoikeudenmukaisen, väkivaltaisen ja pahan maailman keskellä ja siellä saarellaan he käyvät ystävällistä dialogia, ja yrittävät taltuttaa pahaa ulkopuolellaan. Maailma ei ole sillä tavoin mustavalkoinen. Arkisessa todellisuudessa erilaisuuden pelko ja epäluulo vierasta kohtaan sekä toisen väheksyminen ovat osa uskontojen sisäistä maailmaa, ja jokaista meistä. Uskonnollinen identiteetti ei muodostu vain opillisista sisällöistä, vaan se kietoutuu koko kulttuuriseen taustaan ja perinteisiin sekä niihin tunteisiin ja kokemuksiin, joita ihmisellä elämästä on, sekä myönteisiin että kielteisiin. Todellisuus uskontojen johtajien pöytien ulkopuolella on hyvin moniaineksinen, kuten käy ilmi jos ajattelee vaikka Suomen ev.lut. kirkkoa sen jäsenten tasolta.
 

Fundamentalismi lisää vuoropuhelun tarvetta

Kristillisyydessä on myös sellaisia elementtejä, joissa tämä sisäinen moninaisuus kielletään. Usko ymmärretään eräänlaisena omistettavana jumalallisena, ehdottomana ja selkeärajaisena totuutena. Totuuden ehdottomina lähteinä saatetaan pitää joitakin opinkappaleita, raamatuntulkintaa tai oman uskonnollisen pienyhteisön jäsenyyttä. Ne joilla tätä totuutta ei ole, ovat ulkopuolisia ja edustavat uhkaa sille, mikä on itselle pyhää: niiden tulkitaan edustavan Jumalan vastustajaa tai ”maailmaa”. Näitä vastaan halutaan puolustautua tai jopa hyökätä. Maailmankuva rakentuu mustavalkoisen vastakkainasettelun varaan, ja uskonnot nähdään ensi sijassa kilpailuasetelmasta ja viholliskuvista kävin. Kärkevimmillään tämä on fundamentalistisissa liikkeissä.

Kristillisyyden piirissä, niin kuin muissakin uskonnoissa, tämän kaltainen asennoituminen on todellisuutta. Uskonto tarjoaa silloin tukipuita sisältä nousevalle pelolle, epäluulolle ja vihalle. Kun se tapahtuu Jumalan nimissä, sen voima on tavattoman suuri ja vaarallinen. Nämä varsin korkealla profiililla esiintyvät virtaukset näkyvät julkisuudessa ja leimaavat uskontoja vaikka todellisuudessa muodostavat pienen vähemmistön. Tällaisten virtausten vaikutus on tavattoman vahingollinen sekä kristillisyyden sisällä että suhteessa muihin uskontoihin ja kulttuureihin.

Fundamentalististen liikkeitten nousu onkin yksi niistä syistä, miksi uskontodialogia ja aktiivista vuoropuhelua tarvitaan.
 

Dialogi tapahtuu ihmisten kohtaamisena

On merkityksellistä, että uskontojen johtajat näyttävät tässä suhteessa esimerkkiä, mutta todellinen dialogi ei tapahdu periaatteellisella tasolla uskontojen kesken, vaan se tapahtuu ihmisten kesken, jotka edustavat erilaisia uskontoja ja kulttuureita. Olennaisin tapahtuu sillä tasolla, kun ihminen kohtaa ihmisen.

Silloin joutuu kohtaamaan sekä toisessa että itsessä monia inhimillisiä tunteita, kiinnostusta ja ystävyyttä, mutta myös pelkoa, arkuutta, epäluuloa ja vihaa. Ne voivat joskus saada myös uskonnollisia perusteluja.

On tärkeää, että toisen uskonnon edustaja ei nähdä vain uskontonsa ja sen opinkappaleitten tai periaatteellisten kannanottojen tai siitä syntyneiden mielikuvien edustaja, vaan ennen muuta ihmisenä, jolla on oma elämänhistoriansa, omat toiveensa ja pelkonsa, uskonnolliset tunteensa ja kokemuksensa, oma pyhä alueensa. Dialogi edellyttää paljon aitoa kiinnostusta ihmisestä ja paljon kärsivällisyyttä. Siinä myöskään itse ei ole vain joidenkin opinkappaleiden edustaja, vaan ihminen, jolla on oma kulttuurinen ja uskonnollinen taustansa, mutta myös oma elämäntarinansa, oma pyhän alueensa, omat varjonsa ja haavoittumisensa. Siihen kummallakin on oikeus, omaan kokonaiseen identiteettiin.

Parhaimmilla moniuskontoinen tilanne ja toisen uskonnon edustajan kohtaaminen voi vahvistaa omaa identiteettiä, tietoisuutta omasta perinnöstä.

Aitoon vuoropuheluun antautuminen vaatii kuitenkin rohkeutta. Siinä asettuu väistämättä myös alttiiksi sille, että itsessä tapahtuu muutosta. Kristittynä oman uskomme perusteista käsin ajattelen, että juuri siksi dialogiin tarvitaan paljon uskoa ja luottamusta. Se ei ole uhka eikä edellytä puolustautumista.