31.3.2006 - Lieto

Kirkko mediassa - media kirkossa seminaari, alustus

Tässä kulttuurissa sillä, joka hallitsee julkisuutta, on huomattava valta. Se on valtaa määritellä, mikä on yhteisessä tietoisuudessa merkityksellistä ja mikä ei ole. Kirkko hallitsi julkisuutta 1800-luvun lopulle saakka. Nyt niin ei ole. Julkisuutta hallitsee media, ja median kautta sitä ohjaavat markkinat.

Kirkko ei voi, eikä sen tulekaan, käydä kamppailua julkisuuden hallinnasta. Mutta tämä asetelma on tärkeä nähdä, kun kirkon ja median suhteita tarkastellaan.

Aktiivinen mukana olo mediajulkisuudessa on kirkolle tärkeää erityisesti sen takia, että media on modernissa yhteiskunnassa se tori, jolla tapahtuu julkinen, kaikkia koskeva keskustelu. Jos kirkko haluaa osallistua keskusteluun, sen on oltava torilla. Kirkolle media ei ole ensi sijassa julistuksen väline, vaan osallistumisen paikka; kirkon on oltava tietoinen siitä, että se on vain yksi yhteisessä keskustelussa mukanaolija, ei tilaisuuden järjestäjä. Tämä tori ei ole seurakuntatalo tai kirkko. Torilla toimitaan median ehdoilla. Media jakaa puheenvuorot ja tekee sen niin kuin sille ja sen takana oleville markkinoille sopii. Tällä torilla juuri nyt kirkkoa käsitellään pääosin asiallisesti ja kiinnostuneesti.

Media muodostaa paitsi julkisen keskustelun torin myös sen seinän, jolta katsomme yhteistä kuvaamme maailmasta. Puhuessamme maailmasta puhumme aina median luomasta kuvasta.

Siinä kuvassa kirkolla on osuutensa, koska ammattitaitoinen media haluaa luoda uskottavan kuvan todellisuudesta, eikä kuva ole uskottava ilman kirkkoa ja uskontoa. Käytännössä suhteet tiedotusvälineisiin ovat normaalit, vuorovaikutus toimii, erityisesti paikallistasolla, missä se perustuu henkilökohtaisiin kontakteihin.

Median kuva kirkosta ei aina miellytä kirkkoa. Toisinaan syy on siinä, että media toimii peilinä, johon heijastuu myös se puoli, jonka kaikki kirkossa eivät haluaisi näkyvän: rosoisuus, epätietoisuus, arkuus.

Toinen syy on merkittävämpi. Kirkko näkyy mediassa aina osana median luomaa kuvaa ja sen määrittelemällä tavalla, ei omilla ehdoillaan. Tämä on väistämätöntä. Siihen kirkon on suostuttava.

Samalla on nähtävä, että median luoma kuva ei näytä koko todellisuutta. Se näyttää vain oman maailmansa, omista lähtökohdistaan, valikoiden. Se on usealla tavalla rajoittunut.

Median luomassa kuvassa merkittävää on muutos, tapahtuminen, uutuus. Päivän lehti ei kerro päivästä päivään täsmälleen samaa asiaa samoin. Siksi siinä ei erotu se, mikä kirkolle on ominaista: toisto, pysyvyys, tavallisuus ja hitaan keston muutokset.

Median luomassa kuvassa merkitykset rakennetaan draaman ehdoin. Huomion arvoista ovat vastakkainasettelu, jännitys ja konflikti. Siksi kirkon kuvassa painottuu se puoli, jossa erottuu dramatiikkaa, kuten kysymys naispappeudesta.

Median luomassa kuvassa esiin pääsee se mikä erottuu taustasta: oikku, erityisyys. Tavallisuus ja tapahtumattomuus eivät näy. Siksi kirkon varsinainen hiljainen perustyö ei valtamediassa erotu. Vielä vähemmän erottuu se, mikä on itsestään selvää ja kyselemätöntä, elämään luontevasti kuuluva kirkon jäsenyys joka on kuin hengitystä. Hengityksestä ei kirjoiteta lehdissä, hengenahdistuksesta kyllä.

Median maailmassa ilmiöitä katsotaan henkilöiden kautta. Siksi kirkko näkyy valtamediassa ensi sijassa ylätasolla toimivien yksilöiden kautta, ja erityisesti jos heidän toiminnassaan on moraalisen draaman tai poikkeuksellisuuden aineksia.

Median luoma kuva maailmasta on pirstaleinen, arvaamattomasti vyöryvien tapahtumien kaoottinen kudelma. Joka haluaa siitä löytää mielekkyyden ja kokonaishahmon, joutuu nostamaan kätensä, antautumaan. Illan televisio-ohjelmien monelta kanavalta tulevaa virtaa ei sido yhteen mikään muu mielekäs side kuin se, että se tapahtuu samana iltana.

Mediajulkisuus käyttää merkityksien määrittelyn valtaansa näillä kriteereillä. Kirkko näkyy myös niiden ehdoilla, vaikka se todellisuus, joka kirkossa tunnistetaan, ei kuvaa vastaisikaan.

Nämä piirteet ovat puhtaaksi viljeltyjä iltapäivälehdissä. Niissä media myös langettaa häpeämättömästi häpeärangaistuksia, jalkapuuna lööppi. Se on eettisesti kyseenalaista, mutta on kohtuutonta iltapäivälehtien perusteella leimata koko media, yhtä kohtuutonta kuin leimata koko kirkko sillä perusteella että kirkossa esiintyy fundamentalistisia virtauksia.


Median valta on niin suuri, että kirkossakin on houkutus arvioida toiminnan tai tapahtumien arvoa julkisuuden ehdoin, sen perusteella, minkä merkityksen media niille antaa. Merkittävyyden todellinen mitta ei kuitenkaan ole se, kiinnostuuko lehdistö, pääseekö jokin asia televisiouutisiin tai Kotimaahan tai paikallislehteen.

Kirkon kannalta merkittävin tapahtuu välittömän inhimillisen vuorovaikutuksen verkostoissa. Siellä on kirkon todellinen kontaktipinta, ja sen laajuus on edelleen kirkon vahvuus.

Markkinavetoisen mediajulkisuuden kuvan ulkopuolelle jää paljon inhimillistä elämää, hiljaista äänetöntä kärsimystä ja elämäniloa. Se kirkon on kuultava, ei saattaakseen sen osaksi julkisuutta ”tavisten hellyttävinä tarinoina”, vaan vain ja ainoastaan koska se itsessään on tärkeää. Niin tapahtuu koko ajan. Se on julkisuuden näkökulmasta järjetöntä, ellei peräti kapinaa.