27.10.2006 - Turku

Kuuluuko nuorten ääni kirkossa?
Tilaisuus on osa valtakunnallista seminaarisarjaa, jonka yhteydessä julkistetaan teemaa käsittelevä tutkimus (Nuorisobarometri 2006).

Kuuluuko nuorten ääni kirkossa?

Kysymykseen on ainakin neljä erilaista vastausta, näkökulmasta riippuen.

1. Ensimmäinen vastaus on selkeästi ja epäilyksettä: kyllä, nuorten ääni kuuluu kirkossa. Näin on luontevaa vastata, jos katsoo mikä painoarvo nuorilla on kirkon työn kokonaisuudessa. Kirkossa on nyt historiallisessa ja kansainvälisessä katsannossa poikkeuksellisen vahva nuorisotyö, mikä näkyy ammattityövoiman ja taloudellisten resurssien suuntaamisena. Nuorisotyön kautta nuorten ääni on tuntuva osa kirkon todellisuutta.

Se ilmenee myös erillisenä kirkollisena nuorisokulttuurina, jonka ytimessä on oma musiikkikulttuuri. Nuoren seurakunnan veisut ja gospel-musiikki ovat 1960-luvulta lähtien olleet osa kirkon kuvaa ja koko sukupolven yhteistä kokemustaustaa.

Nuorisokulttuurin ja nuorisotyön kautta nuorten ääntä dominoi tietty, varsin suppea ikäryhmä, rippikouluikäiset ja vähän sitä vanhemmat. Äänen sävyyn kuuluu erottautuminen aikuisuudesta ja aikuisten kirkosta. Tästä seuraa, että aikuisuuteen siirryttäessä ja koulun ja kodin piiristä irtauduttaessa on luontevaa myös jättää tämä kirkollinen nuorisokulttuuri taakse. Sitä kautta ei enää voi kuulua 18-30 –vuotiaitten ääni.

2. Toinen vastaus on epävarmempi: ehkä nuorten ääni kuuluu, mutta kovin hentona. Silloin näkökulmana nuorten osuus kirkon päätöksenteossa. Se on selkeästi osa aikuisten kirkollista kulttuuria, ei enää nuorisokulttuuria. Kirkossa ja seurakunnissa on toki nuoria vaikuttajia, jos puhutaan 18-30-vuotiaista, mutta heidän suhteellinen osuutensa ei vastaa ikäryhmän suhteellista osuutta jäsenistöstä. Vuosien mittaan seurakunnissa kiertäessäni olen kiinnittänyt huomiota kirkkoneuvostojen ikärakenteeseen. Siitä näkökulmasta 1960-luvulla syntyneet edustavat nuoria. Eläkeläisten osuus painottuu selvästi enemmän kuin alle 30-vuotiaitten osuus.

Syy tähän epätasapainoon lienee sekä seurakuntien hallintokulttuurissa että nuorten omassa elämäntilanteessa, jossa kiinnittyminen uuden asuinpaikkaan ja sen seurakuntaan sekä ylipäänsä hallinnolliseen päätöksentekoon ja vastuunkantoon on ohutta.
Pitäisin kirkon kannalta tärkeänä että tässä tapahtuisi aitoa tasapainottumista, jotta kunkin ikäpolven osaaminen ja elämännäkemys pääsisivät vaikuttamaan päätöksenteossa. Tämä on erityisen tärkeää, jotta kirkko kykenee orientoitumaan nopean muutoksen maailmassa. En kuitenkaan kaipaa seurakuntien hallintoelimiin kiintiönuoria, ikään kuin esimerkiksi: on meillä tällaisiakin. Kaipaan aitoon vastuunkantoon. Siksi kysyn äänioikeusikärajaa enemmän sitä, onko meidän kirkollisessa nuorisokulttuurissamme riittävästi sellaisia nuorten omia organisaatioita, joissa olisi luontevaa kantaa myös hallinnollista ja taloudellista vastuuta ja kasvaa siihen.

3. Kolmas vastaus muuttaa vähän kysymystä. Ehkä tärkeää ei olekaan kysyä, kuuluuko nuorten ääni kirkossa vaan kuullaanko kirkossa nuorten ääntä. Asennetta dominoi alussa toteamani nuorisotyön näkökulma. Kun puhumme nuorista, me keski-ikää ylittävät kirkonmiehet ja –naiset, puhumme vanhemmuuden äänellä, jolloin nuoret ymmärretään kasvatustyön ja seurakuntatyön kohteiksi. Asennetta sävyttää vielä otsan vetäytyminen huolestuneisuuden kurttuun. Se voi vielä olla luontevaa 15-18-vuotiaitten suhteen, mutta ei enää itsenäistä elämää elävien aikuisten ihmisten suhteen. He eivät ole seurakuntatyön kohteita, eivät myöskään yhtenäinen massa, vaan täysivaltaisia, erillisiä, aikuisia seurakunnan jäseniä.

Keskustelun piiloviestiksi luiskahtaa hyvin helposti: te olette ulkopuolisia ja meitä täällä sisäpuolella kiinnostaa ensi sijassa, mitä te meistä, siis kirkosta, mahdatte ajatella. Olennaista on kysyä, miten aidosti kiinnostuneita me kirkon työntekijät ja vastuunkantajat olemme nuorten ihmisten elämästä, sen kysymyksistä ja tavasta ymmärtää. En tarkoita tilastotietoja ja gallupkyselyjä, jotka hyvin tehokkaasti työntävät ihmisiä ulkopuolisiksi tarkastelun kohteiksi. Tarkoitan elämäntarinoiden kiinnostunutta ja moralisoimatonta kuuntelua. Se joka kokee, että häntä kuullaan ja arvostetaan ihmisenä, ei kohteena, on myös valmis kertomaan, luottamaan ja ottamaan oman osansa vastuusta. Nuorten äänen kuulumisessa on siis ennen muuta kyse nuorten äänen kuulemisesta.

4. Neljäs vastaus on sekin kysymys, vielä edellistä vaikeampi: keiden nuorten ääni kirkossa ja kirkon kautta kuuluu. Yksi ikäryhmä ei ole yhtenäinen, homogeeninen massa. Tällä hetkellä nuorten, aikuistuvien ja aikuistuneiden maailmassa on näkyvissä sama mikä yhteiskunnassa muutenkin: yhä jyrkkenevä polarisoituminen. Valtaosa voi hyvin ja selviytyy. Mutta toinen osa voi yhä huonommin ja joutumassa tai jo joutunut marginaaliin. Nämä ihmiset ovat kirkossa kiinni ehkä diakonian vastaanottojen kautta, joissa he vaivihkaa käyvät. Heidän äänensä on säröinen, hajalla, ristiriitainen, ahdistunut; se on hiljainen koska sitä ei kuulla, tai haluta kuulla.

Kirkon tehtävän kannalta olennainen kysymys on, keiden nuorten äänen kirkossa halutaan kuuluvan. Ensi sijassa niiden, jotka ovat aktiivisia ja voivat hyvin vai myös ja erityisesti niiden, joitten ääni on vaiennut marginaaliin. Kysymys siis on: miten kirkko voisi olla äänettömien, syrjään joutuneiden nuorten ääni.