23.10.2006 - Loimaa

Seurakuntarakenteen muutoksen teologiaa
Kirkkoherrainkokous

1. Muutos ja reagointi

Kuluneen vuoden aikana on useasti todettu, että olemme keskellä historian syvällisintä ja samalla nopeinta seurakuntarakenteita koskevaa muutosta. Historian kuluessa muotoutunut parokiaalinen srk-rakenne natisee. Taustalla on ajankohtaista kunta- ja palvelurakenneuudistusta pitkäkestoisempi ja syvempi sosiokulttuurinen muutosprosessi, jossa asuinpaikan merkitys ihmisiä kiinnittävänä ja identiteettiä luovana tekijänä on ohentunut. Parokiaalinen järjestelmä puolestaan perustuu siihen, että kirkon jäsenyyteen kiinnitytään nimenomaan asuinyhteisön kautta. Parokiaalinen seurakunta yhteisöllisenä muotona on kehittynyt hyvin erilaiseksi vaikkapa Särkisalossa ja Raumalla.

Kiihtyvään kehitykseen on kirkossa pyritty reagoimaan kahdella tapaa. Se on toistuvasti ollut 15 vuoden aikana esillä erilaisissa kirkon kehittämistä koskevissa komiteoissa ja niiden mietinnöissä, esimerkkinä Kirkko 2000 ja Kirkon hallinnon keventämiskomitean mietintö.

Toinen reagointitapa on ollut käytännönläheisempi. On kehitetty erilaisia erityistyömuotoja, jotka ylittävät parokiaalisen järjestelmän rajat, ja etenkin suurissa seurakunnissa ja seurakuntayhtymissä käyty vaihtelevalla menestyksellä keskustelua siitä, mikä on asuinyhteisöihin pohjaavan aluetyön ja ikäryhmä tai työmuotopohjaisen työn suhde.

Tämän muutoksen keskellä, joka nyt siis on kiihtynyt, on jouduttu ja joudutaan toistuvasti kysymään myös, mikä oikeastaan on seurakunta , ja mikä siinä on sellaista olemuksellisesti luovuttamatonta, josta on pidettävä kiinni.
 

2. Mikä on seurakunta?

Nikean tunnustuksessa todetaan Kristuksen kirkosta: uskomme yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen kirkon. Tällöin kyseessä on universaalikirkko (ecclesia universalis), kaikki ajat ja paikat ylittävä Hengen luoma yhteys. Se toteutuu historiallisessa ja sosiaalisessa todellisuudessa paikalliskirkkona (ecclesia particularis), meidän tapauksessamme Suomen ev.lut. kirkkona, jonka inhimillisen vuorovaikutuksen tasolla toteutuva perusyksikkö on paikallisseurakunta.

Kirkon opetuksen mukaan Kristuksen kirkolle on olemuksellisesti tärkeää kaksi asiaa. Toinen on se, että Pyhä Henki vaikuttaa siinä koossapitävästi ja pelastavasti armonvälineiden eli Sanan ja sakramenttien kautta. Ne ovat kirkkoa kaikilla tasoilla konstituoiva tekijä. Niitä varten kirkossa on erityinen virka.

Toinen tärkeä seikka on että kirkko ei ole abstrakti suure, vaan jäsenten muodostama yhteisö, ja jäsenyys ja osallisuus Kristuksen kirkon koko täyteydestä syntyy kasteessa. Muuta kriteeriä, kuten toimintaan osallistuminen tai hengellinen erityislaatu, jäsenyydelle ja osallisuudelle ei ole. Ero näkymättömän Hengen yhteyden ja ulkoisen kirkon jäsenyyden välillä on mahdollista erottaa vain Jumalan, ei ihmisen silmin. Meille kaikki kastetut erottelematta muodostavat kirkon jäsenyhteisön.

Näistä on pidettävä kiinni, kun kussakin historiallisessa ja sosiaalisessa tilanteessa paikalliskirkossa luodaan kulloiseenkin tilanteeseen soveltuvaa tarkoituksenmukaista järjestystä ja organisaatiota.
 

3. Paikalliskirkko muutoksessa

Paikalliskirkko toteutuu sidoksissa muuhun inhimilliseen yhteisömuodostukseen. Nykytilanteessa se näkyy erityisesti kahden sidonnaisuuden kautta. Toinen on sidonnaisuus kansallisvaltioon ja sen rajoihin, toinen sidonnaisuus perustasolla asuinpaikkasidonnaiseen inhimilliseen yhteisöorganisaatioon, samaan joka on yhteiskunnan paikallishallinnon, kunnan pohjana.

Molemmat ovat tällä hetkellä muutostilassa. Kansallisvaltion rooli muuttuu, joka heijastuu kirkkoon mm. Porvoon kirkkoyhteisön kaltaisina kansallisvaltion ylittävinä kirkkoyhteisön muodostelmina.

Paikallistasolla merkittävin ja syvällekäyvin muutos on se, että liikkuvuus ja eräät muut tekijät ovat löysentäneet niitä siteitä, joitten kautta ihmisten merkitsevät sosiaalisen kudokset ovat kytkeytyneet asuinpaikkaan. Siinä määrin kuin sosiaaliset kudokset edelleen kytkeytyvät asuinpaikkaan, seurakunta kytkeytyy niihin luontevasti. Mutta yhä enemmän merkitsevät kudokset rakentuvat toisin: ammatin, harrastusten, sukulaisuuden tai muiden vastaavien tekijöiden kautta. Se näkyy erityisesti kasvukeskuksissa, mutta enenevässä määrin myös maaseudulla.

Tämä on aiheuttanut sen, että paikalliskirkon jäsenyys ymmärretään tällä hetkellä kärjistetysti sanoen kahdella tavalla.

1. Asuinyhteisöpohjaisen seurakunnan kautta. Olla kirkon jäsen on olla paikallisen seurakunnan jäsen, ja sitä kautta osallinen armonvälineistä. Jäsenyyden intensiteetti voi vaihdella hyvinkin paljon. Tämän ymmärtämistavan pohjalta noustaan identiteetin nimissä vastustamaan seurakunnan lakkauttamisia.

2. Uudenlaisen sosiaalisen kontekstin kautta, jolloin ymmärretään, että ollaan jäseniä kirkossa, mutta paikallisseurakunta on vähemmän merkityksellinen. Tällöinkin jäsenyyden intensiteetti vaihtelee. Tässä tapauksessa osallisuus armonvälineistä tapahtuu ensi sijassa elämänkaarijumalanpalvelusten kautta, kirkollisten toimitusten yhteydessä, ja tilanteissa, joissa niitä palveleva virka tutun papin kautta on mukana vaikkapa oppilaitoksessa tai sairaalassa, tai työpaikalla. Yhteisö, joka muodostaa merkitsevän seurakunnan, vaihtelee elastisesti: se voi olla vaikkapa kastejuhlaan tai hautajaisiin kokoontunut sukulais- ja ystäväjoukko.

Kun arvioidaan tarkoituksenmukaista tapaa muodostaa paikalliskirkon järjestystä ja rakennetta, on tärkeää nähdä tämä muutos ja se, että kastettujen kristittyjen jäsenyys armonvälineiden kirkossa toteutuu kummallakin tavalla.
 

4. Johtopäätökset

Mitä tämä merkitsee seurakuntarakenteiden kannalta? Parokiaalisuudesta luopumiseen en näe tässäkään tilanteessa mitään syytä, sillä muuta luontevaa tapaa jäsentää armonvälineiden kirkon toimintaa kaikkia jäseniä palvelevana tuskin on.

Ainakin sitä, että siellä missä asuinyhteisöpohjainen rakenne on ihmisten merkittävä kiinnittymiskehys ja seurakunta niveltyy siihen luontevasti, erityisesti nykyisissä pienissä seurakunnissa, nämä voivat säilyä toimivina paikallisyksikköinä, elleivät erillisinä hallinnollisina yksikköinä, kuitenkin omina toiminnallisina yksikköinään, vaikkapa kappeliseurakunnan muodossa. Siinä toteutuu aidosti sanan ja sakramenttien Kristuksen kirkko.

Toiseksi sitä, että tarvitaan myös suurempia yksikköjä, joissa voidaan kirkko voi olla olemassa muunlaisiin kuin asuinyhteisöpohjaisiin sosiaalisiin kudoksiin kiinnittyneiden ihmisten luontevissa yhteyksissä. Kun nyt kuntapuolella ollaan luomassa suurempia kokonaisuuksia, yhteistoiminta-alueita, työssäkäynti- tai asioimisaluepohjaisesti, se voi tarjota myös kirkolle tarkoituksenmukaisen rakenteen, jonka sisällä erilaisiin sosiaalisiin verkostoihin voi luontevasti kytkeytyä. Myös sillä tasolla, joka on keskustelussa nähty tähän asti nähty ensi sijassa hallinnollisena tasona ja tarkoituksenmukaisena ylläpitämään ja johtamaan tukitoimia, työvoiman käyttöä, monipuolisia yhteistyöverkostoja jne., on voitava nähdä toteutuvan aidosti sanan ja sakramenttien Kristuksen kirkko. Tämä on tärkeää erityisesti niiden kirkon jäsenten näkökulmasta, joilla ei ole luontevia siteitä asuinpaikan toiminnalliseen seurakuntayhteisöön, mutta jotka ovat tasaveroisia kirkon jäseniä.

Näitten kahden tasapainoinen yhteensovittaminen ei ole seurakuntayhtymissä niiden suhteellisen kankean kokonaisrakenteen takia hyvin onnistunut. Mutta nykyisessä murroksessa tämä yhteensovittaminen on hallinnollisia ja taloudellisia tekijöitä monin verroin vaikeampi ja haastavampi tehtävä.