Rajalan Waltari

Artikkeli Suomen Kirkkohistoriallisen seuran vuosikirjassa 2009

Panu Rajala Unio mystica. Mika Waltarin elämä ja teokset. Helsinki: WSOY 2008. 832 s., kuv.


Panu Rajalan kirja Mika Waltarista on kohteensa kaltainen.

Rajala on seulonut valtavan määrän aineistoa, suodattanut sen itsensä läpi ja luonut siitä massiivisen ja vaikuttavan kokonaisuuden. Juuri niin Waltarikin teki suurissa historiallisissa romaaneissaan. Edes sivumäärässä Rajala ei jää jälkeen. Kummankin osalta jää välillä miettimään, olisiko tiivistämiselle ollut tarvetta. Mutta kummankin tekstiä on myös vaivatonta lukea, se vie mukanaan.

Rajala on ottanut kunnianhimoisen tehtävän. Hän pyrkii luomaan kokonaiskuvan Mika Waltarista. Sellaista ei ole ennen tehty, ei edes yritetty. Useimmiten on tyydytty lohkaisemaan jokin pala hänen tuotannostaan ja analysoimaan sitä. Waltarin elämästä on oikeastaan vain yksi kokonaisesitys, sekin Waltarin itsensä: Kirjailijan muistelmia.

Voi olla, että Waltariin on ollut hankala tarttua. Hänet on eittämättä tunnustettu jo pitkään kansalliseksi suurmieheksi, mutta hänestä on ollut vaikea tehdä kansalliskirjailijaa. Siihen hän on liian monitahoinen, liian rönsyävä, liian ameebamainen. Waltari ei ole toiminut kansallisten tuntojen tulkkina tai uudelleen arvioijana. Siinä katsannossa hän on kulkenut pinnalla, myötäillyt sujuvasti ja joustavasti kulloistakin hegemoniaa. Hänen suuruutensa on ollut toisessa suunnassa. Hänen merkityksensä ei ole siinä, miten hän asettaa ihmisen yhteiskunnalliseen tai kansalliseen kehykseen. Se on siinä, miten hän asettaa ihmisen olemassaolon suurta taustaa vasten.

Tämän Rajala on oivaltanut. Lisäksi Rajala on kahmaissut otteeseensa kaiken, mitä Waltarista on ollut saatavilla. Hän ei ole tyytynyt kirjalliseen tuotantoon eikä elämäkertaan. Hän on pyrkinyt yhdistämään ne, tehnyt kirjailijaelämäkerran. Hän on asettanut Waltarin elämän tuotantoa vasten ja tuotannon elämää vasten. Tulos on biografista kirjallisuudentutkimusta. Ote on ymmärrettävä nimenomaan Waltarin kohdalla, joka ei vain kirjoittanut elääkseen vaan myös eli kirjoittamalla, moneen suuntaan, koko ajan, nopeasti ja luistavasti.

Tulosta voidaan arvostella sekä kirjallisuudentutkimuksen näkökulmasta että elämäkertana. Waltarin tuotannosta Rajala ei saa lopulta paljoa uutta irti, vaikka taustoittaa sen oivallisesti. Elämäkertana Unio mystica on selostava, ei kovin lähdekriittinen tai analysoiva.

Kumpikaan kritiikki ei tee Unio mysticalle täyttä oikeutta. Rajala nimittäin pyrkii ennen muuta synteesiin ja kokonaiskuvaan. Hän liikkuu sujuvasti biografisen tutkimuksen, kirjallisuudentutkimuksen ja populaariesityksen rajapinnalla. Hän jättää tietoisesti lähdeviitteet sivuun, eläytyy ja kirjoittaa kaihtelemattoman subjektiivisesti. Hän on tietoinen siitä, että kyseessä on yhden ihmisen kuva toisesta ihmisestä, kirjailijan kuva kirjailijasta. Se on yksi mahdollinen maailma, mahdollinen kuva Mika Waltarista, mutta ei ainoa mahdollinen. Olennaista on, että Rajala ei pyrikään muuhun. Juuri siihen perustuu kirjan viehätys ja suosio.

Rajalan kuva on kuva kirjailijasta, joka on sekä julkinen että yksityinen henkilö. Rajala on käyttänyt aiemmin käyttämätöntä kirjeenvaihto- ja haastattelumateriaalia. Erityisesti kirjeenvaihto Waltarin tukihenkilönä lähes koko aktiivisen kirjoitusajan toimineen Jalo Sihtolan kanssa tuo kiinnostavaa ja uutta näkökulmaa Waltarin julkisen esiintymisen taakse. Sotien jälkeisestä ajasta Rajala on voinut käyttää myös haastattelumateriaalia. Materiaali muokkaa teosta ja mitä vanhemmaksi Waltari käy kirjan mittaan, sitä enemmän mukaan tulee anekdootteja ja tarinoita. Niitten kautta piirtyy esiin myös kuva särkyneestä ja hajanaisesta taiteilijasta. Luomisen tausta on raskas.

Unio mystican eittämättömiä ansioita on, että se ei luo vain ihailevaa kuvaa suuresta humanistista ja kuuluisasta kirjailijasta – sitäkin – vaan myös kuvan traagisesta ihmisestä ja tämän sisäisistä kauhuista ja yksinäisyydestä.

Waltari itse viittasi vanhemmiten useaan otteeseen siihen, miten hänen elämänsä ja tuotantonsa keskeinen ja kipeä juonne liittyy uskontoon ja uskonnollisuuteen. Rajala on ottanut sen todesta ja pyrkii sitä kautta löytämään luomalleen kokonaiskuvalle kantavan teeman. Hänen mukaansa usko ja kysymys Jumalasta kulkevat nuoruudesta pitäen Waltarin tuotannon läpi, välillä peittyen välillä saaden kriittisiä sävyjä, mutta koskaan se ei kokonaan häivy pois. Tässä Rajala on epäilemättä oikeassa. Waltarin merkittävässä tuotannossa ihminen näkyy ensi sijassa vertikaalisessa ei horisontaalisessa katsannossa. Waltari on ihmisen eksistenssin kuvaaja ja pohtija.

Rajalan kokonaistulkinnassa on suuri paino Waltarin henkilökohtaisilla uskonnollisilla elämyksillä, joista tämä on kertonut. Niitten valossa Rajala tulkitsee myös Waltarin tuotantoa. Hän antaa ymmärtää, että kyse on yleisuskonnollisesta mystiikasta. Se käsittää kokemuksen kaiken ykseydestä ja minän rajojen katoamisesta.

Mystiikan elementti onkin ilmeinen Waltarin ajattelussa ja tuotannossa nuoresta pitäen, niin ikään kysymys yhdestä ihmisestä ja tämän paikasta kaikkeudessa. Sen sijaan voi kysyä, riittävätkö nämä kokoavaksi näkökulmaksi Waltarin tuotantoon, Waltarin henkilöön tai hänen uskonnollisuuteensa.

Nostamalla mystiikan Waltarin elämänotteen keskukseen Rajala itse asiassa haastaa tarkempaan ja monisyisempään jatkotarkasteluun. Mistä siinä oikein on kysymys, ja erityisesti, mistä on kysymys vanhenevan, varjostuneen Waltarin uskonnollisuudessa?

Voi olla, että Waltari tarvitsee kirjallisen ja yleiskulttuurisen perspektiivin ohella näkökulman, joka ottaa vakavasti myös sen suomalaisen uskonnollisuuden virtauksen, johon hän kasvoi ja jonka kanssa hän itse asiassa kävi keskustelua läpi elämänsä. Se oli pietistis-individualistinen kristillisyys ja sen ihmiskuva. Arvelen, että se tausta tarvitaan, jotta Waltarin kuvaama modernin ihmisen traaginen yksinäisyys ja isättömyys tulevat ymmärretyiksi. Se näyttää suunnanneen Waltarin kysymyksenasettelua silloinkin kun hän on siitä kaikkein kauimpana. Waltarissa on siitä pohjasta nousevaa ehdottomuutta ja uskonnollista idealismia, joita humanismi, moderni suhteellisuus ja avara mystiikka eivät kokonaan peitä. Ilman tätä taustaa ja sen luomaa varjoa Felix Onnellisen, Valtakunnan salaisuuden ja erityisesti Ihmiskunnan vihollisten tulkinta jää puolitiehen.

Näissä suhteissa, siis keskeisen teemansa osalta, Unio mystica jättää pohdittavaa. Sen tarkentaminen ja syventäminen on kuitenkin toisenlaisen tutkimuksen asia. Unio mystica luo yhden vahvan ja merkittävän kuvan, Rajalan Waltarin. Se on oma taideteoksensa, enemmän sitä kuin kirjallisuudentutkimusta tai kulttuurihistoriaa. Näille se avaa ovia, nostaa kysymyksiä ja haastaa tarttumaan Waltariin itseensä.

Kari Mäkinen