Mitä tapahtuu todella?

kirjoitus pod.fi -sivuston lukupiirissä, kevät 2010

Olavi Paavolainen, Lähtö ja loitsu. Kirja suuresta levottomuudesta. Otava 1978 (1. painos 1937)

Kun lentokoneet juuttuivat tuhkapilveen ja globaali, levoton liikenneverkko häiriintyi, kuljin Olavi Paavolaisen matkassa höyrylaivalla Etelä-Amerikkaan. Vuonna 1937 se oli ainoa mahdollinen tapa tehdä tuo matka.

Ajattelin hitaan matkanteon mieltä. Kun siirtymä maanosasta toiseen edellyttää viikkotolkulla yksitoikkoista vaellusta autiolla ulapalla, sielu ehtii mukaan. Etäisyydet ovat todellisia. On mahdollista saada sellainen perspektiivi, jota äkillinen hyppäys lentokenttien ei-kenenkään-maiden kautta ei tarjoa. Perspektiivi edellyttää viipymistä, mielen laskeutumista, hitautta, joka on inhimillinen arvo.

Näihin ajatuksiin Paavolainen suorastaan houkuttelee ja haastaa. Hän ilmoittaa matkamotiivikseen suuren levottomuuden, halun ymmärtää mitä todella tapahtuu eurooppalaisessa kulttuurissa juuri sillä hetkellä, kun Natsi-Saksan uuspakanuus korskeasti uhoaa kristillistä perintöä päin kasvoja. Hän hakee etäisyyttä nähdäkseen paremmin, nähdäkseen suuremman kuvan.

Matkasta syntyi on suomalaisen matkakirjallisuuden helmi. Se osoittaa miten Paavolaisessa parhaimmillaan yhdistyivät lyyrikko, tarkkasilmäinen havainnoitsija, loistavatyylinen kulttuuriesseisti ja aikalaiskriitikko.

Suuri kuva, jota Paavolainen tapailee, on kulttuurin uskonnollisessa perustassa erottuva liikehdintä. Hän itse on kahden vaiheilla. Hän näyttää tuntevan vetoa sekä uuspakanuuden vitaaliin mystiikkaan että kristilliseen uskonperintöön. Jälkimmäistä hän ruoskii älyllisyydestä ja intellektuaalisuudesta, jotka ovat tehneet sokeaksi ahneudelle ja julmuudelle, edellistä hän vieroksuu, koska se murentaa humaanin ja liberaalin perinnön.

Lopulta Paavolaisesta ei saa selvää, jos etsii yksiselitteistä kulttuurinäkemystä. Hän haluaa nähdä, mutta etäisyyskään ei tuo näkymää kirkkaaksi. Ainoa, minkä voi nähdä selvästi ja mikä on poikkeuksellista, on että hän tulkitsee 1900-luvun olennaisimman kulttuurikehityksen tapahtuvan uskonnon alueella. Sitä Paavolaisen ja 1930-luvun myöhemmät tarkastelijat eivät ehkä ole kylliksi tunnistaneet, eivät kenties ole halunneet: se on liian selvää, liian ilmeistä.

Ehkä ei tarvitsekaan. Riittää, että kulkee kielen virtuositeetin mukana Argentiinan pampalla ja Buenos Airesin kulttuurisalongeissa, Missionesin suomalaissiirtokunnassa ja intiaanikulttuurien raunioilla. Matka alkaa houkutella. Hidas, viipyilevä matkanteko.

Matka Paavolaisen kanssa jättää kuitenkin rauhattomaksi. Levottomuus ei tartu, mutta kysymyksiä herää: miten voisi nähdä sitä kulttuurin uskonnollisessa perustassa tapahtuvaa liikehdintää, joka juuri nyt on olennaista. Miten voisi saada perspektiivin siihen, mikä ei erotu lentokenttien transit-hallien kulttuurisesti tyhjässä ilmanalassa eikä globaalin reaaliaikaisen kulttuurivirikevaihdon kaaoksessa.

Siis, hyvä Paavolainen, kysyt edelleen, yli 70 vuoden jälkeenkin, ajankohtaista ja oikeaa kysymystä: Mitä tapahtuu todella?