Erik Wahlstöm: Jumala

kirjoitus Pod.fi -sivuston lukupiirissä, kevät 2010

Erik Wahlström, Jumala. Romaani. Schildts. Helsinki 2006. 282 s.

Asetelma on yksinkertainen. Päähenkilönä on Jumala. Tapahtumapaikkana on taivas, taustalla koko maailma ja maailmankaikkeus. Tapahtuma-aika ulottuu maailman luomisesta nykyhetkeen.
Näistä aineksista voisi syntyä lattea ja naiivi uskonnollinen tai uskonnonvastainen pamfletti. Mutta ei synny.
Syntyy teologisesti oppinut, monitasoinen ja hykerryttävän hauska romaani. Syntyy oivallinen esimerkki siitä, miten kirjallisuudessa käydään vakavaa keskustelua elämän perimmäisistä ehdoista, ihmisestä ja Jumalasta.
Sillä Jumala on vakava romaani. Nauroin tosissani sitä lukiessa.
Joltain kohtaa katsottuna Wahlström näyttää virnistelevän kristilliselle traditiolle ja ilkamoivan erityisesti fundamentalistisen raamatuntulkinnan ja ahtaan opillisuuden kustannuksella. Niissä kohdin muistelin Dario Fon versioita keskiaikaisista mysteerinäytelmistä. Sama inhimillisyys, sama hulvattomuus, sama pohjimmainen pieteetti.
Luulen, etten heti unohda kohtausta, jossa Tuomas Akvinolainen taivaaseen päästyään odottaa malttamattomasti, että pääsisi selittämään Jumalalle, millainen tämä oikeastaan on.
Kohtaus osuu myös romaanin temaattiseen ytimeen. Tai yhteen niistä. Wahlström nimittäin antaa ymmärtää, että ihminen sijoittaa aina Jumalaan omia inhimillisiä piirteitään. Yrittää ymmärtää Jumalan itsensä läpi. Ja niin Jumala lakkaa olemasta Jumala. Hänestä tulee inhimillisen mielen heijastus. Silloin kyse on ihmisen mielen rajoittuneisuudesta, ei varsinaisesti Jumalasta.
Tältä pohjalta Wahlström rakentaa mahdollisen tarinan, sillä mahdollisten tarinoiden rakentaminen on romaanien tehtävä. Hän kuvittelee maailmanhistorian siltä pohjalta, että Jumala on ihmisen kuva, ei päinvastoin.
Niinpä Jumala muuttuu ja kehittyy niin kuin romaanihenkilöille on tapana käydä. Nuoresta, innokkaasta ja äkkipikaisesta Luojasta tulee aikaa myöten vanha, suhteellisuudentajuinen ja väsyvä Jumala.
Samalla romaaniin syntyy kipeän pessimistinen historiantulkinta. Se maailma, johon on tultu, on toisaalta täysi-ikäiseksi tullut maailma, johon Jumalakin suhtautuu avaralla suurpiirteisyydellä, mutta myös maailma, jossa Jumalakaan ei enää ole kotonaan. Tämä meno väsyttää itsensä Jumalankin.
Kulttuurikritiikki on lopulta viiltävää. Miten tässä näin kävi, että Jumalastakin tulee yritysjohtaja, joka työnnetään sivuun, kun tämä ei enää jaksa.
Jumala olisi pessimistinen ja alakuloinen romaani ellei se olisi niin hykerryttävän hauska ja ellei siitä kaiken alla huokuisi hyväntahtoisuus ja suhteellisuudentaju.