Autiomaan via dolorosa

kirjoitus Pod.fi -sivuston lukupiirissä, kevät 2010

Juha Seppälä, Takla Makan. Kaksi kertomusta. Wsoy 2010. 149 s.

Pitkäperjantai-ilta. Luin Juha Seppälän uuden kirjan. Täsmälleen samaan aikaan toisaalla Ristin tie- ja Via Crucis-kulkueet kulkivat halki kaupunkien.

Yhteys oli hätkähdyttävä.

Takla Makan on hiekka-aavikko Länsi-Kiinassa. Se on yksi elämälle vihamielisimmistä paikoista maapallolla. Sanonnan mukaan ”sinne voi mennä, mutta sieltä ei palata”.

Juha Seppälän kirjassa Takla Makan on mielen maiseman allegoria. Kaksi kertomusta sivuaa toisiaan vain ohuesti niin kuin vieraat ihmiset istuvat hetken samassa pöydässä. Toisessa kertomuksessa päähenkilönä on sairas mies, joka on muuttanut vieraaseen kaupunkiin ja irrottanut kaikki aikaisemmat siteet. Toisessa kertomuksessa päähenkilönä on työnsä ja avioliittonsa menettänyt yksinäinen mies.

Molempien maailma on autio ja tyhjä. Ihminen on paljaana ja yksin olemassaolonsa keskellä tietoisena kuolemasta ja kaiken sattumanvaraisuudesta.

Sen jälkeen kun T.S. Eliotin Autio maa ilmestyi vuonna 1922, autiomaa on ollut modernin ihmisen elämänkokemuksen kuva. Se on kuva pessimismistä ja pettymyksestä ja ihmisen yksinäisyydestä. Harvoin, jos koskaan, kuva on saanut niin tylyn ja armottoman sisällön kuin Seppälän kirjassa.

Takla Makan on kertomus elämästä, josta kaikki illuusiot on riisuttu. Jäljellä on tyhjä, tarkoitukseton, paljas ja yksinäinen ihmisen osa. Tässä kulttuurissa ihmiselle on käynyt niin, myös kaikkein perimmäisessä katsannossa, taivaan alla, jota peittävät harmaat pilvet. Sellaisen todellisuuden Seppälä kuvaa lujin, vastaansanomattomin lausein kuin paaluttaisi perustusta.

Tähän verrattuna muodikas uusateistinen uskontokritiikki on kevyttä, sivistynyttä small talkia.

Molempien kirjan kertomusten taustakertomuksena on Ristin tie, Jeesuksen kärsimyshistoria. Toisessa mies katselee kulkuetta kerrostaloasuntonsa ikkunasta, toisessa mies osallistuu siihen itse.

Kaikista kulttuuriperinnön aineksista juuri ristin tie on se, jota vasten Seppälä asettaa ihmisensä. Niillä kaduilla, joilla inhimillinen Takla Makan, elämälle vihamielisin paikka maapallolla, on totta, Jeesus kantaa ristiään.

Risti on hyytävän yksinäisyyden ja tyhjyyden risti. Seppälä pyyhkii pois kaiken uskonnollisen selityksen, se ei yllä Takla Makanin sisään. Mutta jollain tavalla kertomukset leikkaavat toisensa ja asettuvat toistensa sisään, pitkäperjantain kertomus ja kaksi kertomusta ihmisen osasta. Se tuo merkityksen siihen, minkä merkitystä ei ihminen tavoita.

Takla Makan ei siten ole paikka kokonaan ilman elämää ja tarkoitusta. Yksi ihminen löytää toisen hetkeksi ja antaa hitusen lämpöä. Ristin kantaminen kulkueessa antaa elämään sisältöä siihen hätään.

Luen pitkäperjantai-iltana tätä tylyä tekstiä, jossa kaupungin halki ja ihmisen autiomaan halki kulkee Ristin tien kulkue, jossa Jeesus kantaa ristiään. Tiedän, että niin tapahtuu juuri sillä hetkellä kun luen. Tässä todellisuudessa, näissä kaupungeissa.

Kirjan luettuani valvon vielä pitkään. Yö on musta jo, eikä kuitenkaan ole.