Vanhuudesta, muistista ja verkkaisuudesta

kirjoitus Pod.fi -sivuston lukupiirissä, 2009

Robert Åsbackan Urkujenrakentajaa lukiessa tulin ajatelleeksi sitäkin, että vanheneminen on hidastumista ja perspektiivin muuttumista.

Siinä katsannossa väestön suhteellisen vanhenemisen voisi kuvitella muuttavan yhteiskunnan ja kulttuurin rytmiä. Uuvuttava kiihkeätempoisuus kääntyy kohti terveellistä verkkaisuutta. Uusien voittojen. ja saavutusten hamuaminen vaihtuu tyytymiseen ja historialliseen perspektiiviin. Visiot, missiot ja strategiat murenevat omaan olemattomuuteensa.

Testasin teoriaani nuorella kulttuurintutkijalla. Hän totesi visiomissio-puheen olevan uudelle kapitalismille ominaisen yrityskulttuurin kielipeliä, jonka kirkkokin näyttää kritiikittä omaksuneen. Myönsin niin olevan. Toistin teoriani ytimen ja kysyin, voisiko vanhusväestön määrän lisääntyminen murtaa hektisen kulttuurin vauhdin.

Nuori kulttuurintutkija katsoi kohti niin kuin kelkasta pudonnutta katsotaan. Hän sanoi kysymykseni osoittavan, että alan itse hidastua ja valmistautua vanhuuteen. Yhteiskuntaa ohjaavat hänen mukaansa muut voimat. Niitä hän ei kuitenkaan nyt ehtinyt esitellä tarkemmin, sen verran piti kiirettä parin projektitapaamisen kanssa.

¤

Palasin Urkujenrakentajan pariin. Pidin päähenkilö Thomassonista, vanhasta miehestä. Pidin hänen hiljaisuudestaan ja siitä, että hän rakensi isot urut olohuoneeseensa. Mies joka ei osannut soittaa. Se oli järjetön, melkein kapinallinen teko.

Urut eivät olleet mitään erityistä varten. Ne olivat olemassa vain siksi, että ne toivat Thomassonin olohuoneeseen Estonia-onnettomuudessa kuolleen vaimon, Sirin, joka oli ollut kanttori. Rakentaminen oli surutyötä ja oman mielen merkitysten ilmaisua..

Todelliset merkitykset syntyvät sillä tavalla. Voi olla, että pitää elää kauan, ennen kuin sen ymmärtää.

¤

Urkujenrakentajan vanhuus on luopumista. Vanhuuden olennaisin tehtävä ei ole pysyä nuorekkaana ja kulutuskykyisenä. Olennaisin tehtävä on luopuminen.

Luopuminen tarvitsee muistamista. Romaanin maailma rakentuu muistin ja nykyhetken lomittumisesta. Mutta se lomittuu toisin kuin muistin moderneilla mestareilla Marcel Proustilla ja Volter Kilvellä, joilla muisti toimii ajan puhkaisevana oikullisena assosiaatioketjuna.

Urkujenrakentajan maailmassa muistaminen on katkelmallista ja hataraa, eikä siitä synny ehjää kertomusta. Mennyt on Thomassonissa mukana niin kuin elämän mittaan kertynyt paino. Jotta siitä voisi luopua, on sen kanssa päästävä sovintoon. Siksi on hyvä muistaa, ei unohtaa. Muistin uumenista kumpuaa hauraita palasia tahtomatta ja kutsumatta vain koska ne ovat siellä.

Muistaminen on omaan elämäänsä ja sen menettämiseen suostumista. Silloin ei ole merkitystä muistaako oikein vai väärin, järjestyksessä vai sekavasti.

Muistamisen kautta Thomassonissa tapahtuu jonkin hellittäminen, kuin paino kevenisi. Hän huomaa tarvitsevansa myös niitä ihmisiä, jotka nyt ovat olemassa, ei vain niitä jotka olivat joskus.

Olen tavannut Thomassonin kaltaisia vanhoja ihmisiä, joissa elämän lopulla katkeruus ja sulkeutuneisuus antavat tilaa uudenlaiselle lämmölle ja kiitollisuudelle.

Aina niin ei käy, senkin tiedän. Joskus mieli vain hajoaa. Vain hajoaa.

¤
Nuori kulttuurintutkija luki Urkujenrakentajan. Hänen mielestään se oli ihan hyvä, mutta vanhuus ei oikein jaksanut innostaa. Suosittelin hänelle viipymistä vanhainkodissa tai vanhustentalossa. Perspektiivin takia, sekä yhteiskunnallisen että inhimillisen.

Myönsin hänen olevan oikeassa sekä yhteiskunnallisen vallan että minun suhteeni. Urkujenrakentajaa lukiessa aloin jo ajatella omaa vanhuuttani. Toistaiseksi olen täsmälleen siinä iässä, josta Thomasson jotain tapahtumaa muistaessaan totesi olleensa silloin vielä nuori mies.