Terveisiä verkonpaikkaajilta

Kolumni Satakunnan Kansassa 11.7.09

Kesän kynnyksellä sain terveisiä verkonpaikkaajien päivästä. Kyse ei ollut kalastusseurasta vaan arkkihiippakunnan seurakuntien diakoniatyöntekijöistä.
Sillä nimikkeellä terveiset tuotiin. Nimike jo kertoi, mikä rooli kirkon diakoniatyölle on viime vuosina muodostunut: yhteiskunnan turvaverkkojen paikkaaminen. Verkonpaikkaajien päivän viesti oli selkeä ja karu: juuri nyt turvaverkot repeilevät pahasti.
Repeileminen tuntuu diakoniatyön arjessa. Se on tuntunut edellisestä lamasta lähtien. Samanaikaisesti kun kulutuskykyisen enemmistön elämä on kohentunut, diakoniatyöntekijät ovat kohdanneet pysyväksi muuttuneen köyhyyden ja osattomuuden. Heidän arkipäiväänsä ovat olleet ne ihmiset, jotka ovat pudonneet yhteiskunnan reunan yli. Nämä ovat nyt entistä lujemmilla.
Samanaikaisesti lisääntyy niiden määrä, jotka eivät koskaan osanneet kuvitella joutuvansa turvautumaan yhteiskunnan turvaverkkoihin, ja huomaavat äkkiä olevansa tyhjän päällä ja avuttomia. Diakoniatyön on yritettävä neuvoa niin kuin sosiaaliasiamies, tai tuettava velkaantuneita, kun velkaneuvontaan on lähes vuoden jono. Tilapäisen talousavun tarve kasvaa koko ajan; ihmisen on syötävä, asuttava ja saatava lääkkeensä silloinkin, kun sosiaali- ja työttömyysturvajärjestelmän apu ei yllä tai viipyy.
¤
Terveiset nousivat rankkojen tarinoiden pohjalta. Ne ovat tarinoita häpeästä, lamaantumisesta, pettymyksestä, puutteesta ja voimattomuudesta. Ne ovat oman ihmisarvon kysymisen tarinoita. Ne ovat lomautettujen, eläkeläisten, vaikeuksiin joutuneiden pienyrittäjien, yksinhuoltajaperheiden ja monien muiden tarinoita.
Ne ovat yhtä tuttuja muillekin turvaverkon ammattilaisille. Siinä joukossa kirkon diakoniatyöllä on oma profiilinsa. Työtä ei tehdä yhteiskunnan tilaamana palveluna, vaan kulloinkin vastaan tulevan ihmisen tarpeen ohjaamana.
Diakoniatyön lähtökohta on ihmisen ehdottomassa arvokkuudessa ja ainutlaatuisuudessa, joka ei riipu elämäntilanteesta tai elämässä selviytymisestä. Pirstaleisen auttamisjärjestelmän keskellä on yhä suurempi tarve siihen, että on paikka ja ihminen, jonka kanssa voi katsoa koko elämäänsä. Kukaan ei ole vain rajattu ongelmansa, joka hoidetaan siihen erikoistuneen järjestelmän puitteissa. Jokaisella on oma elämäntarina, johon köyhyys, sairaus, yksinäisyys tai mielenterveysongelmat asettuvat. Sen kuuleminen edellyttää aikaa ja luottamusta ja kiinnostusta: miten oikeastaan jaksat?
¤
Vanhastaan diakoniatyö on ollut näkymätöntä työtä. Luottamus on edellyttänyt sitä. Ihmiset ovat olleet tärkeämpiä kuin työstä kertominen. Niin on edelleen.
Viime aikoina on noussut esiin myös toisenlainen diakonian ulottuvuus. Siitä on puhuttu tähän asti lähinnä yhteiskunnissa, joissa sosiaaliturva on olematon ja epäoikeudenmukaisuus räikeää. Sitä kutsutaan profeetalliseksi diakoniaksi.
Profeetallinen diakonia tarkoittaa sellaisen todellisuuden ääneen sanomista, joka on vaiettua tai näkymätöntä. Sitä on Suomessa edustanut eritoten kaksi viimeaikaista tutkimusta, Viimeisellä luukulla ja Sairas köyhyys. Tutkimukset perustuvat arkikosketukseen, joka syntyy kirkon diakoniatyön kautta. Niistä avautuu hälyttävä kuva yhteiskunnan eriarvoistumisesta ja turvaverkkojen vahvistumisesta keskiluokan osalta mutta heikentymisestä kaikkein huono-osaisimpien kohdalla. Tämän hetken taloustilanne kärjistää tätä entisestään. Diakoniatyön ja sen asiakkaiden maailmasta katsoen hyvinvointiyhteiskunnan keisarilla ei ole vaatteita.
Käytännön verkonpaikkaajien terveiset vahvistivat kuvaa. Jos diakonian kentän viestistä siivilöi yhden yksinkertaisen ja konkreettisen, se on tämä: toimeentulotukea on korotettava. Sillä ei ihmisten moninaisia elämänongelmia ratkaista, niin kuin ei millään tukijärjestelmällä eikä rahalla kokonaan koskaan. Mutta se on ensimmäinen lähtökohta. Se on ihmisarvokysymys.