Sadan vuoden isättömyys

kirjoitus Pod.fi -sivuston lukupiirissä, 2009

Paul Auster, Yksinäisyyden äärellä. Tammi 2009.
Siri Hustvedt, Amerikkalainen elegia. Otava 2008.

Tavallisesti en piittaa kirjallisista juoruista, siis siitä kuka on kenenkin kanssa ja milloin ja kuka ei. Nyt kumminkin kiinnostuin, kun kuulin sivukorvalla että Siri Hustvedt on naimisissa Paul Austerin kanssa. Tarkistin asian Wikipediasta. Paikkansa pitää. Hustvedt on Austerin toinen vaimo ja pariskunta asuu New Yorkissa.

Tieto vaikutti merkittävältä, sillä olin vastikään lukenut peräkkäin heidän kirjansa, Hustvedtin Amerikkalaisen elegian ja Austerin Yksinäisyyden äärellä. Molemmat kertoivat isän kuolemasta. Kuvittelin taustaksi jotain perheen sisäpiirin kokemusta, jonka kaksi eri tyyppistä kirjailijaa on työstänyt omanlaisekseen fiktioksi.

Palasin kuvitelmista realiteetteihin, kun tarkistin kirjojen alkuperäiset ilmestymisajankohdat. Austerin kirja on alun perin ilmestynyt 1982, nyt tuli vain suomennospokkari. Hustvedtin kirja taas ilmestyi Amerikassakin vasta 2008. Se siitä yhteydestä.

Puuhastelu juorunjäljityksen parissa avasi kumminkin näkyviin toisen maiseman. Kyseessä ei ollut yhteys henkilökohtaisten perhetragedioiden maailmassa, mutta yhteys silti. Yhteys syntyi yhteisestä teemasta, joka ei ollut vain heidän. Sitä on käsitellyt kokonainen vuosisata ja vuosisadan länsimainen kirjallisuus. Teema on isättömyys.

¤

Kirjoittamalla isän kuolemasta kirjallisuus on kertonut paljon enemmän kuolemasta kuin biologisen isän. Se on kertonut kokemuksesta, jossa murtuvat niin historialliset kuin metafyysisetkin yhteydet. Kun isä kuolee, katkeaa elävä yhteys sukupolvien ketjuun ja perintöön ja ihminen on omassa varassaan toisin kuin koskaan aikaisemmin. Kun isä kuolee, isän takaa heijastuvat isien isän kasvot. Ihminen onkin vielä paljon jylhemmin ja peruuttamattomammin omassa varassaan tässä maailmassa.

Kysymys on läpäissyt myös suomalaisen kirjallisuuden. Ehkä kipeimmin sitä käsitteli Mika Waltari. Waltarin suurten romaanien sankarit vaeltavat irrallisina maailmassa ja kysyvät paikkaansa niin historiassa kuin kaikkeudessakin. Waltarin isättömyys oli henkilökohtaista mutta myös eksistentiaalista ja uskonnollista. Sitä hän kysyi, sen kanssa kamppaili.

Samaan laajaan virtaukseen kuuluvat niin Auster kuin Hustvedtkin.

¤

Hustvedtin romaanissa isän kuolema on ihmisten yhteinen asia; se lähentää henkilöitä toisiinsa ja lopullinen sävy on inhimillinen ja lämmin. Isän kuolema ei murra lopullisesti perustavia yhteyksiä, ei perimmäisessäkään katsannossa..

Auster on ankarampi. Hänelle isän kuolema ja yksinäisyys, jäänkylmä yksinäisyys kietoutuvat toisiinsa.

Auster tavoittaa hätkähdyttävällä tavalla sen, mikä on ihmisen kohtalossa kaikkein traagisinta ja kaikkein yhteisintä. Auster on oikeassa. Ilman että katsoo yksinäisyyttä silmiin, ei modernin ihmisen osaa voi kokonaan ymmärtää eikä käsitellä.

Syvintä jälkeä näissä kirjoissa ei kuitenkaan tehnyt yksinäisessä, karussa huoneessaan joulua viettävä Austerin minähenkilö. Syvimmän jäljen teki Hustvedtin sivuhenkilö nimeltä Lisa Odland. Tämä on vanha, erakoitunut nainen, joka asuu vanhassa talossa eikä näyttäydy kenellekään. Hän elää tekemällä nukkeja, jotka toimittaa myytäväksi.

Nuket ovat kaikki ihmisiä hänen elämänsä varrelta. Kaikki he ovat tavalla tai toisella rujoja tai elämän traagisuuden leimaamia. Ostaja saattaa nähdä katkenneen jalan tai kuolemaa odottavat silmät. Mutta elämän tragedian ja ihmisen koko kohtalon tietää vain luoja.