Putoaminen

kirjoitus Pod.fi -sivuston lukupiirissä, 2009

Don DeLillo, Putoava mies. Tammi 2008. 313 s.

Benji-hyppy on extreme-laji. Olen katsellut sellaista joskus. Se näyttää suoritukselta, jossa olennaista on pelon voittaminen ja oman rohkeuden todistaminen. Myönnän heti, että itselläni ei ole rohkeutta, jota todistaa.

David Janiakilla on, mutta hän ei hyppää siksi. Eivätkä hänen hyppynsä ole benji-hyppyjä, vaikka muistuttavat niitä. Hän hyppää pää edellä, mutta puku päällä ja keskelle New Yorkin katujen vilinää, milloin missäkin, varoittamatta. Aivan jalankulkijoiden päiden yläpuolella turvavaijeri ja valjaat pysähdyttävät hänet kuin seinään. Hän ei jää kimmahtelemaan pehmeästi ylös ja alas. Hänen vaijerissaan ei ole joustoa.

Janiak on performanssitaiteilija ja sivuhenkilö Don DeLillon romaanissa Putoava mies. Hyppy on hänen taiteensa. Sen viesti on sama kuin koko romaanin.

¤

Janiakin takia tulin DeLillon romaania lukiessa ajatelleeksi Olavi Paavolaista. Paavolaisen Nykyaikaa etsimässä -teoksessa (1929) on nimittäin kirjoitus Putous viidennestä kerroksesta.

Paavolainen esitteli innostuneesti modernin maailman ilmiöitä. Modernia tapaa tarkastella todellisuutta hän vertasi putoamiseen viidennestä kerroksesta. Ohikiitävänä hetkenä matkalla alas, kuoleman todellisuus silmien edessä, elämä näkyi tavalla, joka oli jotain muuta kuin historiallinen pitkien kaarien katsanto tai valmiit käsitejärjestelmät. Elämä tuli nähdä niin kuin sen näkee silloin, kun pysähtyminen on mahdotonta ja selittäminen on mahdotonta. Tärkeintä oli intuitiivisen oivalluksen hetki.

Paavolaisen moderni katsanto edellytti muutoinkin nimenomaan kerrostaloja, vähintään viisikerroksisia, ja urbaania sykettä. Navetan katolta hyppääminen ei olisi ollut erityisen modernia. Helsinki ja Töölön kivitalot menettelivät, Pariisi oli jo sitä itseään, mutta tulevaisuuden hän näki New Yorkissa ja sen pilvenpiirtäjissä.

¤

DeLillon romaanin maailma on juuri se, josta Paavolainen unelmoi: New York. Mutta DeLillon rinnalla Paavolainen vaikuttaa idealistiselta koulupojalta, joka ei vielä tiedä, mitä on edessä.

DeLillon maailma on juuri murenemassa tai jo murentunut. Moderni länsimainen ihminen ja tämän hybris putoavat yhtenä syyskuun päivänä 2001 korkeammalta kuin viidennestä kerroksesta. Tarvitaan kaksi lentokonetta ja kaksi pilvenpiirtäjää, eikä mikään ole enää samoin.

Päähenkilö, keski-ikäinen keskiluokkainen mies on ollut toisessa tornissa juuri silloin. Hän on selviytynyt, eikä kuitenkaan selviytynyt. Hänen maailmalleen tapahtuu samoin kuin yhdessä romaanin sivutarinoista tapahtuu Alzheimer-potilaille. Kaikki mikä on näyttänyt siihen asti merkitykselliseltä, menettää merkityksensä ja aiemman järjestyksensä. Maailmasta murenee mieli, yksityisestä maailmasta ja yhteisestä, eikä mikään ole enää varmaa.
¤
Putoava mies ei kerro vain New Yorkista tai länsimaisesta kulttuurista. Hän avaa ihmisen osaan näkymän, joka on yhtä totta aina. Sitä katsoessa benji-hypyt ja Paavolaisen moderni avantgarde alkavat vaikuttaa keveiltä. Elämä ei ole extreme-suorituksia, joitten jälkeen tuntee itsensä rohkeammaksi ja varmemmaksi. Se ei ole uutta näkemistapaa, intuitiivisia oivalluksia ja elämyksiä.

Ihmisen elämä on yksinkertaisesti jotain, jonka väistämättä kadottaa. Se murenee lopulta, eikä mikään pysy. Juuri silta tosiasialta länsimainen kulttuuri on sulkenut silmänsä, juuri siitä David Janiakin hyppy muistuttaa.

DeLillon lukeminen on raskas kokemus. Se vie tarkoin kaihtelemattomin lausein keskelle otteen herpaantumista, kuin vanhainkodin dementiaosastolle, vaikka kyse on täysissä järjissä olevista ihmisistä.

Lukemisen jälkeen laskeutuu hiljainen alakulo, luja ja todellinen. Miten vähän saavutuksilla, minun tai kulttuurin, on merkitystä. Miten vähän. Ja miten paljon näillä muutamilla päivillä ja ihmisillä, jotka sain.