Pärjääkö kirkko?

kolumni Kotimaa -lehdessä N:o 13/09

Autoa ajaessa ajatukset harhailivat uneliaasti maailman asioissa. Sellaisessakin kuin kirkon marginalisoitumisessa, johon arvostamani kirkonmies oli hiljan viitannut.

Keräilin punnuksia puoleen ja toiseen. Voi olla, että kirkossa puhutaan oudolla kielellä sisäpiirin asioista; voi olla, että kulutusmarkkinat täyttävät kirkon paikan. Mutta jäseniä on edelleen yli 80% kansasta; on rippikoulu ja päiväkerho ja muu; kosketuspinta on laaja; kauhajoet ja talouslamat nostavat kirkon esiin; kirkko edustaa elämän syviä pohjavirtoja, vaikka pinnalla loiskuisivat toiset aallot.

Autoradio piti omaa puhettaan taustalla. Jokin keskusteluohjelma urheilusta. Kuuntelin vasemmalla korvalla, jos silläkään. Keskityin marginalisoitumisongelmaan.

Kunnes havahduin asiantuntijan ottein esiintyvän miehen ääneen. Mies vaati seurojen junioritoimintaan tavoitteellisuutta ja menestyshakuisuutta. Urheilukasvatuksen piti tapahtua niin, että suomalainen huippu-urheilu on tulevaisuudessakin kilpailukykyistä. ”Kaikki pelaa” – mentaliteetti oli unohdettava. Naisääni yritti välissä muistuttaa, että lapset ovat lapsia ja kasvatuksesta on aina kysymys. Silloin mies löi pöytään kovimman korttinsa: kasvatusta kyllä, mutta lapsia piti kasvattaa todelliseen yhteiskuntaan, niihin pelisääntöihin, joilla maailma toimii.

Mies oli oikeassa. Ei urheilukasvatuksen suhteen, mutta yhteiskuntakehityksen suhteen. Analyysi oli yksinkertainen: on siirrytty tasa-arvoon tähtäävästä hyvinvointiyhteiskunnasta kilpailuyhteiskuntaan. Menestys ja kansalliset arvot mitataan sillä, miten kilpailukykyisen ympäristön maa tarjoaa kansainväliselle pääomalle. Siitä käsin katsotaan kaikkia elämänalueita.

Yleisesti kilpailuyhteiskuntaa perustellaan kannustavuudella ja sillä, että kaikki lopulta hyötyvät menestyksestä. Viimeistään meneillään oleva taantuma on kuitenkin osoittanut, mistä kilpailussa aina on kysymys: toiset voittavat ja toiset häviävät. Kaikki eivät pääse edes kentälle; ulkopuolella ovat riittämätön perusturva ja leipäjonot.

Kuunnellessa muistin edellisen laman ajoilta rippikoulupojan, jonka olin urheilumielellä laskenut kesken leirin jääkiekko-otteluun. Ratkaisupeli ja ratkaisupelaaja, vetosi valmentaja. Pelin jälkeen panin pojan kirjoittamaan, mitä hän oli urheilusta oppinut muuta elämää varten. Odotin jotain yhteispelistä ja toisten huomaamisesta tai pelisäännöistä tai fyysisen kunnon merkityksestä. Siis kasvatusteemoja, joitten pohjalta seurakuntien nuorisotyö ja urheiluseurat tekevät yhteistyötä.

Vastaus oli lyhyt: vain kovat pärjäävät.

Arvelen pojan pärjänneen. Ehkä hän oli nyt radiossa asiantuntijana, mene tiedä. Joka tapauksessa mieleni valtasi sama voimattomuus, jonka pojan vastaus oli aikanaan herättänyt. Puhe armosta, toisista huolehtimisesta ja ihmisen arvosta, joka ei perustu suorituksiin, tuntui valuvan hukkaan: - Periaatteessa hyviä asioita, mutta tosielämässä vain kovat pärjäävät.

Suljin radion. Olin kuullut riittävästi. Tässä katsannossa kirkko ehkä on marginalisoitumassa. Kilpailuyhteiskunnan keskuksessa ovat toiset, kovemmat arvot. Peli kulkee toisin ehdoin. Kirkolle jää kentän laita, marginaali, jossa ovat hävinneet ja häviötä pelkäävät. Siellä on elämän hauraus ja karheus, oikeuden ja pyhyyden kaipuu. Voittajat katsovat suopeasti, mutta etäältä.

Pelissä, jossa vain kovat pärjäävät, kirkko ei ole voittaja. Jumalan kiitos.