Mitä ei voi sanoa

kirjoitus Pod.fi -sivuston lukupiirissä, syksy 2009

Sven Westerberg, Jumalan kauhistuttava poissaolo. Suomentanut Laura Jänisniemi. Blue Moon 2001. 303 s.


Sen verran olen maailmasta oppinut, että kaikkein merkittävin ei koskaan ole eturivissä eikä juhlittuna. Tämä pätee myös ruotsalaisiin dekkareihin.

Henning Mankellin, Stieg Larssonin, Liza Marklundin ja Håkan Nesserin paistatellessa myyntitilastoissa se rikoskirjailija, jota varsinaisesti kannattaa lukea, viipyy taustalla. Hän on Sven Westerberg.

Westerbergin kirjat ovat hillittyjä, taitavasti rakennettuja ja mukaansa imeviä rikosromaaneita. Niitten lopussa ei ole veristä ja väkivaltaista katharsista niin kuin tässä lajityypissä yhä useammin valitettavasti on laita. Sen sijaan ne ovat monikerroksisia ja syviä kertomuksia elämästä ja kuolemasta.

Westerbergin maailmaan kannattaa astua sisään vaikkapa ensimmäisenä suomennetusta Jumalan kauhistuttavasta poissaolosta. Nimi jo kertoo, kerrankin, mistä on kysymys: rikos asetetaan eksistentiaalisiin ja teologisiin mittasuhteisiin. Kysymys on yksinkertaisesti siitä, että elämä menettää varsinaisen merkityksensä ja moraali pohjansa kulttuurissa, jota hallitsee Jumalan poissaolo. Sen suurempaa kauhua ja tyhjyyttä ei ole.

Erityisen huolissaan Westerberg on siitä, että kulttuurissa ohenee vuoropuhelu Jumalan kanssa. Vielä sitä on, vielä kirkontornit nousevat sen merkkinä. Mutta jos se haihtuu näkymättömiin, tilalle tulee väkivaltainen huuto Jumalan puoleen.

Hiljaisuus ja vaikeneminen on Westerbergin teemoista kantavin ja kiehtovin. Hän yrittää katsoa äänekkään ja julkisuudessa näkyvän alle ja taakse, sinne missä sanoja ei ole, vaan vaikeneminen kietoo elämän sisäänsä. Vaikenemisen maailma on sekä pyhän että pahan varsinainen maailma. Jumalan kanssa on puhuttava hiljaisella äänellä.

Kirjansa Flugfiskaren, joka tietääkseni on hänen viimeisimpänsä, hän ilmoittaa lopussa kertojan äänellä, että ei enää aio kirjoittaa ja että kirja on hänen viimeisensä. Hän siirtyy hiljaisuuteen, siihen maailmaan, joka on sanoiksi pukeutuvaa merkittävämpää. Onko ratkaisu Westerbergin vai kertojan, on oikeastaan yhdentekevää.

Vaikenen, mutta sanon vielä: näitä ääniä kannattaa kuunnella, viipyillen ja tarkkaan niin kuin hiljaisuutta kuunnellaan.

Kari Mäkinen