Matka tuhoutuneilla kirkoilla

episkooppi Tuore Oliivipuun lehdessä, 3/2009

Kanneljärven kirkonmäki oli hyvin hoidettu. Hautausmaa oli käytössä. Kunkin haudan edessä oli pöytä ja penkki niin kuin Karjalassa on tapa. Muistolaatta ja opastaulu olivat paikoillaan, taulussa jokin Paavo Väyrysen allekirjoittama asiakirja suomeksi ja venäjäksi. En lukenut tarkemmin; jäin katsomaan vieressä ollutta vanhaa valokuvaa. Siinä Uno Ullbergin suunnittelema funkkiskirkko seisoi suurena ja ryhdikkäänä.

Nyt jäljellä olivat vain seinät ja kellotorni. Sota säästi kirkon, mutta vuoden 1984 tulipalo ei säästänyt. Seinät haroivat ilmaa, lattia kasvoi heinää. Autius oli pakahduttavan raskas. Siinä oli enemmän kuin tuhoutuneen rakennuksen autius. Pieni poika tuli lähistöllä kyyhöttäneiltä asumuksilta ja ajoi polkupyörällä ohi.

¤

Kivennavan korkealla kirkonmäellä oli pelkkä risti. Juuri sillä paikalla kirkko oli hallinnut avaraa peltomaisemaa. Nyt näkyi metsää silmänkantamattomiin. Vieressä oli muutama rapistunut kerrostalo, yksi parveke putoamaisillaan. Kirkonmäen rinteeseen rakennettu kulttuuritalo oli harmaa ja väsynyt, se ei jaksanut enää yrittää kirkon paikalle.

Sanomaton alakulo vallitsi kirkonmäen hehkuvassa auringossa. Se oli katoamisen alakuloa. Kaikki rakennukset täällä murenevat lopulta, kirkotkin, eikä jäljelle jää mitään. Viimeisenä haihtuu muisto. Vain haihtuu pois.

¤

Hampurin Nikolainkirkosta tallella oli kellotorni. Muu tuhoutui pommituksissa. Kellotorniin pääsi maksusta ihailemaan maisemia, kryptaan maksusta perehtymään historiaan.

Katselin turisteja, jotka kuvasivat niin kuin nähtävyyttä kuvataan. Yritin ajatella paikkaa kirkkona. En osannut. Niin kuin rakennuksen ja sen muiston sielu olisi kadonnut. Se oli tuotteistettu tyhjiin. Jatkoin matkaa ostoskaduille.

¤

Tuhoutuneitten kirkkojen kautta saavuin vielä yhdelle. Se oli Tyrvään Pyhä Olavi. Astuin Kuutti Lavosen ja Osmo Rauhalan maalausten maailmaan, tunnustelin penkin yksinkertaista puuta, hengitin seinien vuosisataista jykevyyttä. Kadotin sanat, tunsin palan nousevan kurkkuun. Olin vain ja ajattelin, että näin ihminen on Jumalan edessä. Kaikkineen, kaiken historian ja maalausten koko inhimillisyyden kirjon, kaiken kanssa.

Tyrvään Pyhä Olavikin katoaa joskus, kaikki katoaa. Mutta nyt alakulon ja surun peitti toivo, niin kuin luja ja lempeä katse suoraan ja kaihtelematta päin kaiken katoavaisuutta.

¤

Pyhän Olavin jälkeen muistelin Kanneljärven kirkon sakaristoa. Siihen oli kyhätty huone, jossa pidettiin jumalanpalveluksia. Ei kukaan ollut ajatellut arkkitehtuuria tai taiteellista vaikutelmaa. Oli vain pitänyt saada seinät ja katto pitämään. Se oli jylhien kirkon raunioiden kainalossa ja niiden varjossa. Se oli pienenä ja sinnikkäänä autiuden, alakulon ja tyhjyyden keskellä.

Ajattelin, että sellainen tausta jumalanpalveluksilla tuleekin olla. Juuri sen taustan takia niitä pidetään.