Lontoo – Botswana – Turku

kirjoitus Pod.fi -sivuston lukupiirissä, 2009

Luulen nähneeni Mma Ramotswen Lontoossa. Hän astui iltamyöhällä bussiin jossain Peckhamin ja New Crossin kaupunginosien välillä. Olin juuri aloittanut matkalukemiseksi ottamani Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe –tarinan Onni ja siniset kengät. Naisella oli rehevä ”perinteinen afrikkalainen ruumiinrakenne” niin kuin Mma Ramotswella ja hänkin jutteli hyväntahtoisesti ja kiireettömästi parin muun matkustajan kanssa niin kuin voin kuvitella Mma Ramotswen puhelevan kotiseudullaan Botswanassa.

Ihmettelin, miten Mma Ramotswe oli tänne eksynyt. Likaiset tiilitalot, pieniä, epämääräisen näköisin kauppoja, takapihan tuntu. Tänne olisivat sopineet paremmin kahden muun skottidekkaristin henkilöhahmot, Denise Minan tai Ian Rankinin: eksyneet, elämän rikki repimät, kiinnekohtansa kadottaneet ihmiset, jotka yrittivät tulla toimeen pahuuden sietämättömän painon kanssa. Tämä oli samaa maisemaa kuin Minan Glasgow tai Rankinin Edinburgh tai mikä tahansa suurkaupunki. Täälläkin katuja tuntui pimentävän, kuten Raymond Chandler toteaa Los Angelesista, jokin yötä suurempi.

¤

Mma Ramotswe kuului toiseen maailmaan. Hän kuului Botswanaan, Alexander McCall Smithin Botswanaan. Siellä elämä oli selväpiirteistä ja rauhallista. Moraalifilosofiset pohdinnat ankkuroituivat tavalliseen ja jokapäiväiseen. Kaikki oli käsitettävän kokoista. Maailmaa katsottiin omin silmin ja läheltä, ei televisioruudusta. Naisten etsivätoimisto ratkoi arjen ongelmia, ei massamurhia, ei ihmis- tai huumekauppaa, ei järjestäytynyttä kansainvälistä rikollisuutta. Ratkaisu ei löytynyt rikollisten listimisestä tai laittamisesta rautoihin, sitä etsittiin syyllisyyden, katumuksen ja anteeksiannon tienoilta.

Mma Ramotswen Botswanassa kadut saattoivat olla kuoppaisia ja köyhiä, mutta niillä oli paljon lämmintä valoa. Siellä saattoi herätä aamulla, seurata pihan puun kasvua ja ajatella, miten elämä lopulta oli hyvää.

Sellaiseen maailmaan on terveellistä toisinaan päästä. Ymmärtää kiireettömyyden, inhimillisen myötätunnon ja perinteen antaman viisauden arvon.

Olisi helppoa tuhahtaa McCall Smithille ja hänen henkilöilleen, yksityisetsivä Mma Ramotswelle, kenkiä rakastavalle Mma Makutsille ja varaosista unia näkevälle korjaamonomistaja J.L.B. Matekonille, ja todeta heidän maailmansa naiiviksi. Sekin olisi totta. Hyvyys on aina naiivia kovassa ja vaikeassa maailmassa. Siinä on sen voima.

Juuri tässä suhteessa McCall Smith kääntää rikosromaaniperinteen päälaelleen. Hän ei ole lajityypin valtavirran tavoin kiinnostunut ensi sijassa pahuudesta, joka kumisee käsittämätöntä voimaa länsimaisen yhteiskunnan hyvinvoivan pinnan alla. Hän on kiinnostunut hyvyydestä ja yrittää tutkia sen mahdollisuuksia. Sitä varten hänen on ollut siirryttävä Botswanaan, tai ainakin eräänlaiseen mielen Botswanaan, paikkaan jossa hyvyys erottuu. Sitä varten hänen on ollut turvauduttava tyylilajiin, joka on kirjallisuudessa tuiki harvinainen: naivismiin. Se on pelkistämistä, selväpiirteisten hahmojen luomista, yksinkertaistamista. Se on ymmärtävän myhäilevää katsetta.

¤

Bussin ikkunasta katselin Lontoon pimeneville kaduille. Nämä olivat mustien asuinalueita. Parturin ovella notkui ryhmä miehiä. Savukkeet hehkuivat. He näyttivät puhelevan niin kuin puhellaan ilman asiaa. Ehkä he olivat kotoisin Botswanasta, siitä varsinaisesta kartalta löytyvästä, jonka arvelen kuitenkin olevan jotain muuta kuin Mma Ramotswen Botswana.

Ymmärsin, etten tiennyt näiden ihmisten elämästä mitään. Minun maailmastani he olivat yhtä kaukana kuin Botswana. Mihin he tunsivat kuuluvansa, näille kaduille vai siihen maahan, josta he tai heidän vanhempansa tai isovanhempansa olivat tulleet, vai molempiin vai eivät mihinkään? Millaista Botswanaa tai Botswanan repaleisia palasia he kantoivat sisällään?

Mma Ramotswe jäi pois New Crossin pysäkillä. Tuntui hyvältä ajatella, että näilläkin kaduilla jossain asui inhimillinen myötätunto, ihmiset olivat ihmisiä toisilleen ja elämään kätkeytyi ihmisen kokoista viisautta, jota ei lueta kirjoista. Sitähän, juuri sitä myös Denise Mina ja Ian Rankin etsivät kaiken loan ja pimeyden keskeltä, inhimillisyyden pilkahdusta.

Kotimatkalla luin Mma Ramotswe –tarinan loppuun. Turun lentokentän matkalaukkuhihnan vieressä seisoi suurikokoinen Muumipeikko. Mielikuva tuli nopeasti. Siinä Mma Ramotswe ja Muumimamma siemailivat yhdessä teetä, Mma Ramotswe rooibos-teetä, Muumimamma tavallista. Heillä oli paljon puhuttavaa keskenään.


Alexander McCall Smith, Onni ja siniset kengät. Mma Ramotswe tutkii. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. Otava 2008.