Kriisien kaksi moraalia

kolumni Satakunnan Kansassa 18.5.2009

Maailman luokan kriiseistä toinen, talouskriisi, on tätä nykyä luontevaa ottaa puheeksi. Se ei enää ole vain ekonomistien ja talousjärjestelmän asia. Se koskee yksityisiä ihmisiä tässä ja nyt. Kun työpaikka menee alta, se ei ole yleinen ilmiö vaan ihmisen elämän kriisi. Myötätuntoakin puheissa löytyy, ainakin yleisellä tasolla, ja voimattomuuden päivittelyä talouden voimien etäisyyden ja epävarmuuden edessä..

Ilmastokriisi on toisenlainen. Siinä on pelissä koko luomakunta ja sivilisaatio. Mutta seuraukset täytyy kuvitella tulevaisuuteen. Vaikka tutkijat julistavat niin kuin Vanhan Testamentin profeetat, että nyt on tosi kyseessä, se ei koske omaa arkea, jossa riittää murehtimista muutenkin. Siksi on helpottavaa, että löytyy joku kaverin kaveri, jolla on veli ilmastontutkijana, ja se sanoo, että turhaa meuhkaamista.
¤
Yhteistä kriiseille on, että ne koskevat pahiten kaikkein köyhimpiä ja turvattomimpia.

Talouskriisin seurauksena köyhimpien maiden käytettävissä oleva raha on vähentynyt vuodesta 2007 jopa 700 miljardia. Ne ovat maita, joissa ei ole sosiaaliturvaa. Niissä seurauksia ei mitata työttömyysluvuilla vaan ihmishengillä. Silti maailman mitan toimet tähtäävät lähinnä vahvojen talouksien ja vauraiden maiden keskiluokan kulutus- ja elintason turvaaminen. Siis minun kaltaisteni ihmisten. Köyhimmät saavat miljardipaketeista murusia.

Myös ilmastonmuutos tuntuu ensin ja pahiten päiväntasaajan alueella Afrikassa ja Aasian alavissa suistoissa. Siellä kyse on ruuasta ja vedestä. Jo nyt tilanne näillä alueilla on muuttunut kohtalokkaasti, vaikka keskilämpö on noussut vasta 0,8 astetta. Kahta astetta pidetään ihmiskunnan sietorajana. Siinä pysyminen edellyttää päästöjen vähenemistä rikkaissa maissa 80% vuoden 1990 tasosta 40 vuodessa. Se on käsittämättömän kova tinki.

Worldwatch-instituutin raportti Maailman tila 2009 pyrkii osoittamaan, että tinki on mahdollinen. Ilmastontutkija-profeettojen julistus ei ole maailmanlopun julistusta. Teknologia on olemassa, mutta tarvitaan 1-2% maailman BKT:sta muutaman kymmenen vuoden aikana. Siinä on kriisien yhteys. Vauraiden maiden talouskasvu ja kulutus ovat ilmastokriisin aiheuttaneet ja niillä on resurssit sen korjaamiseen. Mutta se edellyttää näiden maiden talouksien ja kulutus- ja elintason suojaamisesta luopumista. Se koskee oma elämäntapaamme.

¤
Maailman luokan kriiseissä avainasemassa ei olekaan tietotaito tai raha vaan moraali.

Liisa Steinby, kirjallisuuden professori Turusta, kiinnitti huomioni siihen, mitä lehdet kertoivat, kun hirmumyrsky Katriina tuhosi New Orleansin kaupungin. Monet jäivät taloihinsa. He halusivat ase kädessä puolustaa omaisuuttaan, sillä niitä löytyi, joitten ahneus tajusi tilaisuutensa. Kun liittovaltiota huudettiin apuun, liittovaltio lähetti sotilaita ja lupasi, että ryöstelijät ammutaan.

Tsunamin iskiessä Thaimaahan lehdet puolestaan kertoivat, miten paikalliset köyhät ihmiset auttoivat toisiaan ja länsimaisia turisteja yhdessä avustustyöntekijöiden kanssa. Kyse oli yhteisestä selviytymisestä, ei oman elämän suojaamisesta.

Siinä näkyi paljaana kaksi puolta ihmisestä, kaksi erilaista moraalia. On aihetta kysyä, kumman moraalin pohjalta nyt toimitaan. Arvelen, että molempien.

Pahimmillaan peli ahtaina aikoina vain kovenee. Kun maailmaa katsotaan talouden kautta, vallitsevan kapitalismin talouslogiikan mukainen voittojen maksimointi ohjaa kaikilla tasoilla oman edun etsimiseen ja suojaamiseen.

Juuri siksi maailman luokan kriiseistä on syytä puhua yhdessä. Tärkein mittari ei silloin ole se, joka mittaa talouden tunnuslukuja, ei ehkä lämpömittarikaan. Tärkein mittari on se, josta näkyy, ketkä kantavat kriisien raskaimmat seuraukset. Se mittaa oikeudenmukaisuutta ja ihmisyyttä.