Kertomusten merellä

kirjoitus Pod.fi - sivuston lukupiirissä, 2009

Tyttären kissa oli meillä kun helteen pehmentämänä lueskelin Yann Martelin Piin elämää. Lukemisen lomassa katselin kissan laiskaa, leikkisää ja itsetietoista olemusta. Silittelin mustaa, kiiltävää turkkia. Se pitää siitä.
Piin elämässä kissa on suurempi ja tapahtumaympäristö olohuonetta dramaattisempi. Nuori poika haaksirikkoutuu Tyynellä merellä ja ajelehtii pelastusveneessä 227 päivää matkakumppaninaan täysikasvuinen bengalintiikeri, ei mikään lemmikki vaan julma peto.
Tyttären kissa katsoi lempeästi, ei ollenkaan petomaisesti, kun ihmettelin kertomisen voimaa ja tenhoa. Kertomuksen maailmasta tulee mahdollinen maailma. Se, mikä tieteen, järjen ja kokemuksen valossa näyttää suljetulta, on kertomuksen maailmassa täynnä ovia joista voi kulkea. Tyynessä meressä ui lihansyöjäsaaria, uskokaa pois.
¤
Piin elämä on kepeä mutta syvä. Se pohtii ihmisen ja eläimen suhdetta, eläintä ihmisessä, hyvää ja pahaa, Jumalaa, postmodernia joustavaa uskonnollista identiteettiä, uskontodialogia, globalisoituneen maailman pienuutta ja suuruutta.
Ennen muuta se pohtii kertomusta. Se on itsestään tietoinen romaani. Kertoja on osa kertomusta, ja lopuksi lukijalta vedetään matto jalkojen alta: kuka oikeastaan kertoo totta ja miksi kerrotaan niin kuin kerrotaan. Siksikö, että itsessään olevaa petoa ihmisen on vaikeampi katsoa silmiin kuin bengalintiikeriä.
¤
Piin elämä palautti mieleen yksikertaisista yksinkertaisimman tosiasian: Hyvä tarina on aina enemmän totta kuin huono tarina.
Huono tarina on yksiulotteinen ja tylsä. Huono tarina uskottelee maailman olevan kerrottavissa ja selitettävissä.
Hyvä tarina avaa enemmän mahdollisia tulkintoja kuin sulkee niitä. Hyvä tarina voidaan kertoa tuhat kertaa ja joka kerta se asettuu vastaanottajan mielessä uuteen asentoon ja näyttää itsestään uuden puolen. Hyvä tarina rakentaa mahdollisen maailman, mutta ei väitä että se on ainoa mahdollinen. Hyvän tarinan takana on aina se, mitä ei kerrota mutta minkä voi aavistaa.
Maailmassa, joka pakenee kaikkea varmuutta ja on päivä päivältä pirstaleisempi, kertomus on keino rakentaa mieli ja merkitys. Ilman tarinoita elämä kuihtuu ja kadottaa ilon ja yllätyksellisyyden.
Juuri sen takia, luulen, kertomus on uskon äidinkieltä. Ihmisestä voi ehkä puhua vain kertomuksen kielellä. Jumalasta voi puhua vain kertomuksen kielellä.
Uskon ja elämän suuret kertomukset eivät ole kuolleet, vaikka jotkut ehtivät niin julistaa, eivät edes henkitoreissaan. Niiden kertomiselle on entistä suurempi tarve. Ja niiden rinnalla yksittäisten ihmisten pienille kertomuksille, repaleisille, kömpelöille, katkelmallisille ja karheille.
Puhumattakaan oikullisista, uskomattomista ja villeistä kertomuksista, sellaisista kuin Piin elämä, jotka potkivat kumoon talouden, tekniikan ja järkevyyden ahtaita muureja.
¤
Tyttären kissalle en kerro tarinoita eikä se minulle. Kissa on eläin. Eläimet eivät kerro tarinoita. Tiettävästi.

Yann Martel: Piin elämä. Suomentanut Helene Bützow (Tammi 2007)