Hiljaisen viikon hiljaisin hetki

Pääsiäistervehdys arkkihiippakunnalle, 2009

Kaikista hiljaisen viikon hetkistä hiljaisin osuu kiirastorstain iltaan. Olen ymmärtänyt sen vasta, kun olen osallistunut käsikirjan suosituksen mukaiseen kiirastorstain messun päättämiseen.

Ehtoollisenvieton jälkeen alttarin kynttilät sammutetaan. Vain yksi, Kristus-kynttilä, jää palamaan. Papit kantavat kaiken alttarilta sakaristoon. Alttari riisutaan tyhjäksi alttaritekstiilejä myöten.

Riisumisen aikana luetaan ääneen psalmia 22. Se on jylhä kuvaus ihmisestä, joka tuntee olevansa sekä Jumalan että ihmisten hylkäämä. Kun niin on, kun kaikki yhteydet särkyvät, ihmisyydestä ei ole jäljellä mitään. ”Minä olen maan mato, en enää ihminen”.

Lopulta lukeminenkin vaikenee. Tyhjällä alttarilla on yksi kynttilä. Yksinäisyys on syvä ja paljas. Sille ei ole enää sanoja.

Keskelle hiljaisuutta viriää varovainen, alakuloinen laulu. Kanttori aloittaa ilman säestystä virren 77. ”Käy yrttitarhasta polku…” Ihmiset yhtyvät siihen niin kuin tarttuisivat arasti ainoaan mitä on. Kun sanat loppuvat, on edes laulu. Siinä on tummaa hiljaista voimaa.

Virren jälkeen yksinäinen kynttilä jää palamaan. Niin yksin Kristus jää. Niin yksin ihminen lopulta on elämänsä ja kuolemansa edessä.

Kirkosta lähdetään hitaasti. Selän kääntäminen ei ole helppoa. Muiden mukana on vain astuttava ovesta ulos. Loppuun asti ei voi jäädä, loppuun asti ei voi seurata. Seuraavana päivänä kynttilä on jo sammunut. Se ymmärtää kyllä, kun katsoo alttarille, vaikka ei olisi pitkäperjantaista koskaan kuullut.

Liturgisen toiminnan kieli on vahva. En tiedä mitään, mikä ilmaisi ihmisen perustavan yksinäisyyden yhtä paljaasti. Ja Kristuksen siinä.

¤

Viime kesänä tapasin namibialaisen sairaanhoitajan. Hän kertoi työstään sairaalan osastolla, jossa on loppuvaiheessa olevia aids-potilaita. Hän kertoi työn rannattomuudesta. Namibiassa 20% väestöstä on hiv-positiivisia. Kuolema varjostaa nuortenkin elämää.

Kysyin, mikä hänestä on tärkeintä siinä, mitä he tekevät. Hän sanoi, etteivät he voi ajatella parantavansa. Se ei ole realistista. Eivät he voi toivoa keskustelua potilaiden kanssa. Siihen ei ole aikaa, eikä ihmisen mieli kuoleman lähestyessä useinkaan ole ehjä ja jäsentynyt vaan hajanainen ja väsynyt.

- Tärkeintä, hän sanoi hymyillen, tärkeintä on yrittää välittää se, ettei kukaan joudu olemaan kuolemassa yksin.

Kysyin, miten se tapahtuu. Hän vastasi: - Näin. Ja kosketti ystävällisesti ja lämpimästi käsivarteeni. Käsivarteni muistaa kosketuksen yhä.

Se kieli oli vielä liturgian kieltä vahvempi. Sekin oli hiljaisuuden kieltä. Mutta se kertoi enemmästä kuin kiirastorstain ja pitkäperjantain vastaansanomaton todellisuus. Se oli pääsiäisen kieltä, kuoleman voittamisen kieltä.


”Kristus nousi kuolleista. Kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi.”

Kari Mäkinen