Hylättyjen talojen oireyhtymä

kirjassa Anno Domini 2008, Diakoniatieteen vuosikirja, toim. Mikko Lahtinen, Terttu Pohjolainen, Tuulikki Toikkanen, Lahden Diakoniasäätiö, Lahden diakonian instituutti 2008

AVuosia sitten tunsin outoa kiinnostusta hylättyjä taloja kohtaan. Valtateitä ajaessa panin erityisesti merkille harmaat, notkahtaneet mökit ja ruohottuneet pihat. Ne tarttuivat mieleen ja muistiin ikään kuin sielun seinällä olisi ollut tyhjä tila juuri sitä varten.

Ystävän kanssa, jolla oli samoja oireita, etsiydyimme toisinaan tarkoituksella autiotaloille. Väistelimme nokkoset ja pihaan unohtuneet ruostuneet kottikärryt. Jos ovi oli lukitsematta, kuljimme varovasti pölyisissä huoneissa. Hengitimme puhumatta poistuneen elämän jättämää hiljaista alakuloa.

¤

Oireet ilmestyivät tahtomatta. Yleisessä katsannossa se oli vähintään omituista, ellei järjetöntä.

Nyt arvelen, että kyseessä oli vaistonvarainen reaktio sitä yhteiskunnallista ja henkistä ilmapiiriä kohtaan, joka noihin aikoihin alkoi vahvistua. Sitä oli vaikea nimetä ja tunnistaa. Tällä hetkellä, kun siitä on muodostunut lähes vaihtoehdoton todellisuus, sen erottamista helpottavat sellaiset kriittiset analyysit kuin Heikki Patomäen Uusliberalismi Suomessa ja Pauli Kettusen Globalisaatio ja kansallinen ”me”.

Kyseessä oli uuden markkinaliberalismin arvomaailma, jonka pohjalta kansallisen ja yksityisen elämän orientoituminen alkoi tapahtua. Talouskilpailu ja tuoton kasvattaminen näytti ja näyttää siitä käsin vääjäämättömän luonnonlain kaltaiselta elämän määrittelijältä.

Tyhjien huoneiden vetovoima pohjautui kenties tähän. Oli tarve hapuilla sellaisen pariin, joka vastasi sisäistä tuntua: ei elämä voi olla vain elinvoimaista, käyttökelpoista ja toimintakykyistä tai kilpailussa menestymistä. Hylätyn keskeltä katsottuna oli selvää, että oli olemassa jotain paljon vääjäämättömämpää. Kilpailu lähes kaikki elämänalueet kattavilla markkinoilla ei näkynytkään vaurauden ja hyvinvoinnin sampona, niin kuin sen kansallisessa retoriikassa uskotellaan olevan, vaan yksinkertaisesti kilpailuna, jossa jotkut voittivat ja toiset hävisivät. Kaikilla ei ole edes mahdollisuutta osallistua.

Tappion, luopumisen ja sivuun jäämisen aistiminen toi perspektiiviä ja selittämättömän lujan ja tumman tunnun: tämä on kiistämättömällä tavalla totta.
¤

Toki hylättyjen talojen oireyhtymässä oli myös muuta, henkilökohtaisempaa. Tunnistan sen nyt. Olin tuolloin elämäni keskipäivässä ja opettelin ottamaan todesta elämän rajallisuuden ja edessä olevan pitkän luopumisen, kunnes tulee luopumisista suurin, se suuri. Tyhjiksi jääneet huoneet huokuivat selkeyttä jostain sellaisesta, mitä ihmisen elämä on perimmältään, lopullisessa katsannossa.

Kaikki suoritukset, menestykset ja saavutukset murenevat lopulta ja jää vain paljas olemassaolo. Merkityksellistä on yksinomaan armo. En tiedä, ymmärsinkö sitä silloin tai ymmärränkö vieläkään kokonaan. Sen ymmärrän hyvin, mitä C.G. Jung tarkoitti, kun totesi, että ihminen tulee varsinaisesti uskonnolliseksi vasta täytettyään 40 vuotta. Niin ikään ymmärrän kaivanneeni ja tarvinneeni juuri paljaan olemassaolon perspektiiviä, niin kuin edelleen teen. Sen tila kulttuurissa vain on jäänyt äärimmäisen ohueksi.

¤

Käynnit autioilla taloilla ovat jääneet. Sen sijaan käyn silloin tällöin vanhainkodeissa ja terveyskeskusten vuodeosastoilla, työni puolesta ja muuten. Siellä katson kasvojen uurteita, joihin ovat painuneet elettyjen päivien jäljet, sisäänpäin kääntyneitä katseita, mielen haurastumista ja selkeyden haihtumista, käsiä, jotka hypistelevät paidan helmaa.

Kun astun vanhainkodin ovesta sisään, kokemus on sama kuin astella hylätyissä huoneissa. Astun toiseen maailmaan, jossa aika ja elämä kulkee toisin. Astun yhteiskunnan ja kulttuurin laidan yli, sivuun. Vastassa ei ole ihanteen mukainen omassa varassaan oleva, vahva ja pärjäävä oman elämänsä subjekti. Vastassa on tyhjyys, kadottaminen ja elämän mureneminen, paljas olemassaolo.

Siinä on jotain vastaansanomattoman totta, selkeää ja kirkasta, ja mittaamattoman arvokasta: ilman tätä näkymää koko elämä menettää perspektiivinsä, koko kulttuuri menettää perspektiivinsä. Jos sille ei ole tilaa tai siltä suljetaan silmät, jää vain elinvoimainen, tuottava ja suorituskelpoinen. Jäljelle jäävät voittajat.
¤

Vanhustenhoidon suuri kysymys ei liity yksinomaan taloudellisiin resursseihin. Se liittyy koko kulttuurin ihmiskäsitykseen ja käsitykseen elämän merkityksestä. Nähdäänkö ihminen itsessään, pelkän olemassaolonsa perusteella arvokkaana? Suostutaanko luopuminen, elämän hajoaminen ja mureneminen näkemään osana täyttä ihmisen elämää? Juuri niiden vastaanottaminen ja niihin oppiminen on vanhuuden tärkein tehtävä.

Kun vanhainkodin kansliassa keskustellaan ”kuntouttavasta työotteesta”, niin kuin oikeaoppiseen vanhustenhoidon arvomaailmaan kuuluu, hämmennyn. Ymmärrän kyllä, mihin kuntouttava työote tähtää ja arvostan sitä. Kukapa ei toivoisi toimintakykynsä säilyvän mahdollisimman pitkään. Se kuuluu hyvään elämään ja hyvään vanhuuteen.

Mutta jos tähtäyspisteenä on pelkästään omatoimisuus ja mahdollisimman pitkään toteutuva pystyminen ja pärjääminen, voi jäädä tunnistamatta se, mikä on tuon elämänvaiheen todellinen kysymys: mitä on jättää tämä kaikki taakse. Luopuminen merkitsee harvoin siistiä, ehyttä, järjestykseen asettuvaa seesteistä mielen maisemaa. Sitäkin joskus, mutta useammin se on kipeää, kömpelöä ja ristiriitaista, se on vaikeaa ja välttämätöntä. Ja sen kanssa on kovin yksin.

Joskus olen päässyt kulkemaan vanhan ihmisen rinnalla keskellä luopumista ja matkaa kohti luopumisista suurinta. Olen nähnyt, miten se, mikä kauempaa on saattanut vaikuttaa periksi antamiselta ja mitä vastaan on ponnisteltu kuntoutuksen nimissä, onkin ihmisen sisäisessä maailmassa ollut suostumista ja vapautumista. Jokin on hellittänyt, eikä enää tarvitse lunastaa olemassaoloaan selviytymisellä ja pystymisellä. Ei tarvitse yrittää mitään, vain olla olemassa, niin pitkään kuin on.

Ne ovat olleet tärkeitä näkymiä. Ne ovat olleet puhdistavia ja vapauttavia. Ikään kuin olisin päässyt hengittämään raikasta ilmaa keskellä uuvuttavaa ja varjoista piittaamatonta menestymisen ja selviytymisen maisemaa.