Vuoden 1918 hiljainen perintö

Episkooppi Tuore Oliivipuunlehdessä 2/2007

Vuosia sitten rämmin yhden iltapäivän poluttomassa metsässä vanhan miehen kanssa. Etsimme vanhaa hautakumpua. Mies muisti sen lapsuudestaan ja arveli sen olleen punaisten joukkohauta. Hän halusi näyttää sen minulle, koska muisto ei saanut kadota hänen mukanaan.

Hautaa ei löytynyt. Tielinjaukset, hakkuut ja metsän kasvu olivat sotkeneet vuosikymmenten takaiset maamerkit ja kätkeneet jäljet.

Miehen muistia en epäillyt. Mistä itse haudassa oli kysymys, en tiedä. Joka tapauksessa iltapäivä oli hidasta kulkua henkisessä maastossa, jossa vuoden 1918 muisto on edelleen olemassa, vaikka paljon elämän peitossa jo.

Samassa maastossa olin ja olen kulkenut aina silloin tällöin, aikaisemmin itse kokeneiden kertomuksia kuunnellen, sittemmin heidän lastensa, sodan molemmilta puolilta. Ne ovat kuoriutuneet esiin syvältä ja arasti, niin paljon niissä on ollut vihaa, katkeruutta ja syyllisyyttä, tai traumaattisia kokemuksia, joita ihmiset ovat kantaneet sisällään vaieten vuosikymmeniä. Ne eivät ole olleet koskeneet vuotta 1918 koulussa opittuna yleisenä historiallisena tapahtumana, vaan paikallisena ja henkilökohtaisena tragediana. Sen muisto vaikuttaa ihmisikää kauemmin.

Näitten kertomusten takia en ihmettele, että yhä vielä, kun kansalaissodasta tulee pian 90 vuotta, on tarve palata siihen ja purkaa vaikenemisen ja puhumattomuuden taakkaa. Myös tämä taakka on osa yhteistä historiaamme, sitä mikä on tehnyt meistä sitä mitä olemme.

Näyttää siltä, että on tarve palata myös kirkon ja papiston rooliin vuoden 1918 tapahtumissa. Se on tärkeää, on tärkeää käsitellä sitä, mitä tapahtui todella.

Vielä tärkeämpää on nähdä, että kirkko ei ole vain papisto ja että kansalaissota tapahtui kirkon sisällä. Se oli kirkon jäsenten välinen. Siksi ajatus kirkon anteeksipyynnöstä punaisilta, jollaista on esitetty, tuntuu minusta vieraalta. Sen sijasta on pikemminkin paikallaan yhteinen synnintunnustus, jossa kirkko tunnustaa osallisuutensa yhteiseen tragediaan ja sen perinnön käsittelyn vaikeuteen.

Kirkko on osallinen siitä taakasta, jota on vaieten kannettu. Raskainta vaikeneminen on ollut sodan hävinneitten parissa. Heistä monet ovat kokeneet pitkään, että heidät on myös kirkossa jätetty sivuun, nimijäseniksi tai kirkon työn kohteiksi. Voi vain kysyä, kuinka suuri osuus tällä perinnöllä on ollut, kun on muovautunut suomalaisen kristillisyyden hiljainen, ujo, uskostaan ääntä pitämätön enemmistö.

Suomalaisen kirkkohistorian suuria, käsittelyään vielä odottavia kertomuksia on kertomus siitä, miten kansalaissodan hävinneet niin suurelta osalta ovat pysyneet kirkon jäseninä.

Kirkon rooli nyt, kun pian on 90 vuotta kulunut, on auttaa käsittelemään myös vuoden 1918 perintöä ja vaiettuja muistoja. Nyt kirkolla voi olla edellytykset molempien puolien perinnön tuomiseen yhteen, yhteisen taakan käsittelyyn ja olemaan sovinnon merkkinä ja sovinnon paikkana.

Ennen muuta sen täytyy tapahtua seurakunnissa, siellä missä vaiettu perintö on ollut henkilökohtaisinta ja kipeintä. Muotoja sille on varmasti monia. Osa oman perintöä ja osallisuuden tunnustamista voi olla se, että nyt seurakunta on sovinnon nimissä aktiivinen toimija.