Puheet ja kirjoitukset
Uskonnot, viholliskuvat....
Uskonnot, viholliskuvat ja dialogi - Dialogi nousee yhteisestä vastuusta
Diakonia -lehti, nr. 5/07
Kevät San Salvadorissa. Kaduilla leijui väkivallan ja pelon tuoksu, yhteiskunnallinen jännitys oli räjähdyspisteessä. Moskeijan alapuolella olevassa salissa ilmapiiri oli toinen. Siinä oli rohkeutta ja luottamusta. Pöydän ympärille asettuivat meidän vieraiden kanssa arvovaltaiset edustajat islamilaisesta yhteisöstä, juutalaisesta seurakunnasta sekä katolisesta, anglikaanisesta ja luterilaisesta kirkosta. He muodostivat Uskontojen rauhankomitean.
Uskontojen rauhankomitean säännölliset kokoontumiset keskittyivät konkreettisiin asioihin: yhteiskunnallisiin epäkohtiin, köyhyyteen, ympäristökysymyksiin, väkivaltaan. Ne olivat käynnistyneet tilanteen pakottamana ja siitä tietoisuudesta, että uskonnoilla on yhteinen vastuu ihmisarvon, oikeudenmukaisuuden ja elämän kunnioittamisen puolustajina. Yhdessä uskontojen ääni kuuluu julkisuudessa paremmin eivätkä vallanpitäjät voi ohittaa sitä, edustajat sanoivat. Kokoontumiseen kuului myös yhteinen ateria ja yhteinen hetki rukoukselle.
Vastaavalla tavalla yhteiskunnallinen ja kulttuurinen ympäristö on viime vuosina uskontoja keskinäiseen vuoropuheluun ja yhteydenpitoon kaikkialla maailmassa. Myös Suomessa käydään säännöllistä vuoropuhelua uskontojen edustajien kesken. Evankelis-luterilaisen kirkon ja muslimijärjestöjen kesken sitä on käyty jo kymmenen vuotta. Nyttemmin uskontojen johtajat kokoontuvat keskustelun ja yhteisen aterian merkeissä myös laajemmassa kokoonpanossa.
Monikulttuurisuuden ja viholliskuvien maailma
Suomessa ja muualla länsimaissa dialogin tausta on osittain toinen kuin El Salvadorissa, niin kuin yhteiskunnallinen tilannekin on toinen. Täällä taustana on lisääntyvä monikulttuurisuus ja moniuskontoisuus. Sen rauhanomainen ja tasapainoinen toteutuminen edellyttää uskontojen keskinäistä ja kunnioittavaa rinnakkaineloa ja sen aktiivista edistämistä.
Toinen tausta on laajempi ja monimutkaisempi. Se koskee mediajulkisuuden kautta rakentuvaa kuvaa maailmasta. Sitä hallitsevat kansainvälispoliittisen jännityksen luomat mielikuvat. Tällä hetkellä mielikuvat – tarkoituksellisesti tai tarkoittamatta – perustuvat vastakkainasetteluun läntisen ja islamilaisen maailman välille. Markkinoiduissa viholliskuvissa uskonnoilla on keskeinen rooli. Se on omiaan ruokkimaan kenessä tahansa pelkoa, epäluuloa ja vihaa toista uskontoa ja kulttuuria kohtaan. Kun julkisuuden luomat mielikuvat koskevat uskontoa, liikutaan hyvin syvällä ja herkällä alueella. Kysymys on siitä, mikä on ihmiselle pyhää. Myös reaktiot ovat tämän mukaisia, kuten Tanskan ja Ruotsin pilakuvakonfliktit osoittavat.
Tässä tilanteessa uskontojen välinen rauhanomainen vuoropuhelu on erityisen merkityksellistä. Vastakkainasettelujen sijasta on välttämätöntä nostaa esiin uskontojen eettinen perusta ja korostaa niiden yhteistä tehtävää rauhan ja sovinnon lähteinä ja rakentajina..
Onkin ilmeistä, että uskontodialogin kautta katsottuna kulttuurinen asetelma näkyy toisella tapaa kuin kansainvälispoliittisen ilmapiirin vastakkainasettelujen kautta. Silloin erottuu, että islamilla, juutalaisuudella ja kristinuskolla on paljon yhteistä. Niillä on yhteisiä historiallisia juuria. Ne myös edustavat uskon ulottuvuutta, pyhän tajua ja kunnioitusta. Materialistisen ja talouden ohjaaman kulttuurin keskellä se on yhdistävä tekijä. Uskonnot voivat nähdä olevansa samalla puolella, sillä puolella, jossa kaikkea ei mitata ostamisella ja myymisellä.
Pohja uskon sisällöstä
Luterilaisen kristillisyyden pohjalta on luontevaa osallistua vuoropuheluun. Uskon sisältö antaa sille vahvan pohjan.
Lähtökohtana on tällöin luomisusko. Jokainen ihminen, etnisestä, uskonnollisesta, kulttuurisesta tai poliittisesta taustasta riippumatta on ainutkertainen ja ainutlaatuinen Jumalan luoma ihminen ja Jumalan kuva. Hän heijastaa Luojansa pyhyyttä, ja siksi ansaitsee täyden, varauksettoman kunnioituksen. Kirkon ja kristittyjen on myös tältä pohjalta puolustettava ihmisen arvoa ja elämän pyhyyttä kaikin mahdollisin tavoin ja yhdessä niiden kanssa jotka toimivat saman päämäärän puolesta.
Toiseksi kirkko, joka edustaa ja seuraa Kristusta, on kutsuttu olemaan rauhan, sovinnon ja sovituksen merkkinä maailmassa. Jumalan Hengen hedelmää ovat ”rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys…” (Gal 5:22). Se merkitsee aktiivista osallistumista keskinäisen ymmärtämisen vahvistamiseen ja viholliskuvien murentamiseen.
Kristityille, kuten muidenkin uskontojen edustajille, on luonnollista ja ominaista nähdä, että omassa uskonnossa on jotain ainutlaatuista ja erityistä. Kristillisyydessä sellaista on Jumalan ihmiseksi tulo Kristuksessa ja pelastus synnin, kuoleman ja pahan vallasta. Tämän osallisuuteen kastetut voivat nähdä itsellään olevan erityisen lähetystehtävän välittää se koko ihmiskunnalle.
Näin ymmärretty kristillinen identiteetti ei ole ristiriidassa tasaveroisen vuoropuhelun kanssa, päinvastoin. Se ohjaa pikemmin nöyryyteen kuin ylemmyyteen. Jos ei antaudu avoimeen, tasaveroiseen ja kunnioittavaan vuoropuheluun ja ole aidosti kiinnostunut toisesta, ei voi myöskään odottaa, että toinen on kiinnostunut siitä, mikä itselle on luovuttamatonta ja tärkeää. Se, minkä itse näkee merkityksellisenä, voi välittyä toiselle vain aidon ja syvän kunnioituksen ilmapiirissä.
Oman perinnön varjot
Oman uskon ja perinnön erityisyyden ja ainutlaatuisuuden tiedostamisessa piilee kuitenkin myös toisenlaisen asennoitumisen siemen. Raja siihen on hiuksenhieno. Sen toisella puolen toisen uskonnon edustaja nähdään ensi sijassa oman toiminnan kohteena. Tällöin toista katsotaan joko kilpailijana uskontojen markkinoilla tai ylhäältäpäin ja väheksyen. Jos toinen ymmärretään ensi sijassa osattomana siitä, minkä itse omistaa, tai harhaan joutuneena ja onnettomana, tasaveroiselta ja kunnioittavalta vuoropuhelulta putoaa pohja. Tällaisen asenteen houkutus on myös kristillisyyden piirissä olemassa ja saattaa vahvistaa vastakkainasetteluja. Sen tunnistaminen on tärkeää omassa perinnössä ja omassa itsessä.
Olisikin harhaanjohtavaa ajatella, että uskonnot muodostavat eräänlaisen puhtaan saarekkeen epäoikeudenmukaisen, väkivaltaisen ja pahan maailman keskellä ja että siellä saarellaan ne käyvät ystävällistä dialogia, ja yrittävät taltuttaa pahaa ulkopuolellaan. Maailma ei ole sillä tavoin, silläkään tavoin, mustavalkoinen.
Arkisessa todellisuudessa erilaisuuden pelko ja epäluulo vierasta kohtaan sekä toisen väheksyminen ovat osa uskontojen sisäistä maailmaa, ja jokaista meistä. Siksi kristittyjen osallistumisen lähtökohta uskontojen väliseen vuoropuheluun ei ole vain uskontunnustus vaan ennen muuta synnintunnustus.
Uskonnollinen identiteetti ei muodostu vain opillisista sisällöistä, vaan se kietoutuu koko kulttuuriseen taustaan ja perinteisiin sekä niihin tunteisiin ja kokemuksiin, joita ihmisellä elämästä on, sekä myönteisiin että kielteisiin. Todellisuus uskontojen johtajien pöytien ulkopuolella on hyvin moniaineksinen, eikä mitään uskontoa voi nähdä homogeenisena kokonaisuutena.
Vuoropuhelu fundamentalismin vastavoimana
Kristillisyyden piirissä on myös sellaisia elementtejä, joissa tämä sisäinen moninaisuus kielletään. Silloin usko ymmärretään omistettavana jumalallisena, horjumattomana ja selkeärajaisena totuutena. Totuuden ehdottomina lähteinä saatetaan pitää joitakin opinkappaleita, raamatuntulkintaa tai oman uskonnollisen pienyhteisön jäsenyyttä. Ne joilla tätä totuutta ei ole, ovat ulkopuolisia ja muodostavat sille, mikä on itselle pyhää. Niiden tulkitaan edustavan Jumalan vastustajaa tai ”maailmaa”. Niitä vastaan halutaan puolustautua tai jopa hyökätä uskoen, että ollaan Jumalan asialla.
Tällainen maailmankuva rakentuu mustavalkoisen vastakkainasettelun varaan. Sen pohjalta uskonnot nähdään ensi sijassa kilpailuasetelmasta ja viholliskuvista käsin. Kärkevimmillään tällainen uskonnollinen maailmankuva esiintyy fundamentalistisissa liikkeissä.
Myös tämä on osa todellisuutta niin kristinuskon kuin muidenkin uskontojen piirissä. Uskonto tarjoaa tukipuita ihmisen sisältä nousevalle pelolle, epäluulolle ja vihalle. Kun se tapahtuu Jumalan nimissä, sen voima on tavattoman suuri ja vaarallinen. Tämän tyyppiset virtaukset esiintyvät varsin korkealla profiililla ja tarjoavat dramaattisia vastakkainasetteluja. Siksi ne näkyvät julkisuudessa ja leimaavat uskontoja, vaikka todellisuudessa muodostavat pienen vähemmistön. Näiden virtausten vaikutus on tavattoman vahingollinen sekä kristillisyyden sisällä että suhteessa muihin uskontoihin ja kulttuureihin.
Fundamentalististen liikkeitten nousu onkin yksi niistä syistä, joiden takia uskontodialogia ja aktiivista vuoropuhelua erityisesti tarvitaan.
Uskontojen kohtaaminen on ihmisten kohtaamista
On merkityksellistä, että uskontojen johtajat näyttävät tässä suhteessa esimerkkiä. Mutta todellinen kohtaaminen ei tapahdu periaatteellisella tasolla uskontojen hierarkian yläkerroksessa. Se tapahtuu arkisessa ympäristössä ihmisten kesken, jotka edustavat erilaisia uskontoja ja kulttuureita. Uskontojen kohtaaminen toteutuu, kun ihminen kohtaa ihmisen.
Niissä tilanteissa joutuu kohtaamaan sekä toisessa että itsessä monia inhimillisiä tunteita ja reaktioita: kiinnostusta ja ystävyyttä, mutta myös pelkoa, arkuutta, epäluuloa ja vihaa. Silloin jos on totuttu jäsentämään ja selittämään koko todellisuutta uskonnollisella kielellä ja sen tarjoamin käsittein, myös nämä tunteet voivat saada uskonnollisia tulkintoja ja perusteluja.
On kuitenkin tärkeää, että toisen uskonnon edustajaa ei nähdä vain uskontonsa ja sen opinkappaleitten tai periaatteellisten kannanottojen eikä siitä syntyneiden tai julkisuudessa luotujen mielikuvien edustajana. Hän on ennen muuta ainutkertainen ihminen, jolla on oma elämänhistoriansa, omat toiveensa ja pelkonsa, kipunsa ja ilonsa, oma huumorinsa, omat uskonnolliset tunteensa ja kokemuksensa, oma pyhä alueensa. Dialogi edellyttää paljon aitoa kiinnostusta ihmisestä ja paljon kärsivällisyyttä.
Vuoropuhelussa ei myöskään itse ole ensi sijassa joidenkin opinkappaleiden tai mielikuvien edustaja, vaan ainutkertainen ihminen, jolla on oma kulttuurinen ja uskonnollinen taustansa, mutta myös oma elämäntarinansa, oma pyhän alueensa, omat varjonsa ja haavoittumisensa. Siihen kummallakin on oikeus. Kummallakin on oikeus omaan kokonaiseen identiteettiin.
Parhaimmilla moniuskontoinen tilanne ja toisen uskonnon piiristä tulevan ihmisen kohtaaminen voi vahvistaa omaa identiteettiä, tietoisuutta omasta perinnöstä ja omasta itsestä.
Aitoon vuoropuheluun antautuminen vaatii kuitenkin rohkeutta. Siinä asettuu väistämättä myös alttiiksi sille, että itsessä tapahtuu muutosta. Juuri siksi ajattelen, että dialogissa tarvitaan paljon uskoa ja luottamusta, joiden varassa erilaisuus ja oma muuttuminen eivät näy uhkana eivätkä edellytä puolustautumista.

