Ujot rivikristityt ja uskovien sisäpiiri

Kirkkopalveluiden luottamushenkilösivujen aineistoa

Luterilaisen kirkon kuva on moniaineksinen. Se joka haluaisi nähdä kirkon yksiulotteisena tai vain yhdenlaisena joutuu pettymään. Kokonaisuus luiskahtaa helposti hyppysistä. Kirkon käytännön todellisuutta ei voi tarkastella kuin oppilauselmaa tai kiinteää esinettä.

Tämä on Kristuksen kirkolle ominaista: moniäänisyys ja monitahoisuus, Jumalan antaman elämän runsaus ja rikkaus.

Juuri nyt, tässä historiallisessa tilanteessa näyttää siltä, että suomalainen kirkollinen todellisuus kulkee kahta valtauomaa pitkin.

Erottautuva kirkko

Toisessa uomassa korostuu kirkon toisenlaisuus. Tällöin ymmärretään, että kirkon olemukseen kuuluu erottuminen maailmasta. Kirkko kristittyjen yhteisönä on jotain erilaista; samoin olla kristitty merkitsee edustaa jotain toisenlaista, muuta kuin ympäristö.

Suomalaisessa kansankirkkotilanteessa kirkon näkeminen näin on vaatinut erityistä ponnistelua. Voiko ylivoimainen enemmistö olla jotain erottautuvaa, ”ulos kutsutut”, kuten kreikan kielen kirkkoa tarkoittava sana sananmukaisesti tarkoittaa?

Avuksi on tullut erityinen historiantulkinta, joka on vaikuttanut vahvasti kirkon itseymmärrykseen koko 1900-luvun ajan. Sen mukaan kulttuurin ja yhteiskunnan muutos on merkinnyt ja merkitsee yhä kulkemista poispäin kristilliseksi ymmärretystä elämänjärjestyksestä. Tämä tapahtuu myös kirkon jäsenten parissa. Siten suuri osa kirkon jäsenistä nähdään vain nimellisinä kirkon jäseninä, jotka todellisuudessa ovat vieraantuneet kristillisyydestä. Vieraantuminen jatkuu edelleen, ja siitä erityisesti on syytä olla huolissaan.

Tässä katsannossa kansankirkko merkitsee sitä, että kansa on kirkon työn kohteena. Kirkon tehtävänä nähdään käydä puolustustaistelua, jossa pyritään tavoittamaan loitontuneita jäseniä ja kiinnittämään heitä lujemmin kirkon ytimeen.

Näin on mahdollista erottaa kirkossa myös varsinainen, erottuva kristittyjen joukko, eräänlainen sisäpiiri, johon liittyminen nähdään ihanteena. Sisäpiiriä kutsutaan näkökulmasta riippuen kirkkokansaksi, seurakuntaväeksi tai uskoviksi.

Kirkko on siis näin ymmärrettynä ennen muuta sisälähetystä tekevä kirkko. Tämä katsanto on antanut pontta seurakuntiin muodostuneelle monipuoliselle toiminnallisuudelle. Aktiivinen toiminta on nähty keinona koota vieraantuneita jäseniä varsinaisen seurakunnan yhteyteen. Se on synnyttänyt kirkolle 1960-luvulta lähtien mittavan kokoontumistilojen verkoston ja runsaan ammattihenkilöstön.

Sisälähetysnäyn siivittämässä uomassa ääneen lausumattomaksi kristityn ihanteeksi on muodostunut osallistua seurakunnan kokoavaan toimintaan. Sitä kautta rakentuva sosiaalinen verkosto on näin se muoto, jolla varsinainen kirkko erottuu ympäristöstä.

Samassa kirkollisessa uomassa erottumista korostetaan myös toisenlaisin kriteerein. Ne liittyvät hengelliseen erityislaatuun, uskon selkeään sisäistämiseen.

Käsitys kirkon sisällä olevasta erityisestä, uskon henkilökohtaisen omaksumisen kautta erottuvasta varsinaisten kristittyjen joukosta on pietistinen korostus. Pietistispohjaiset herätysliikkeet ovatkin olleet niitä, jotka ovat suurelta osin kanavoineet tämän tyyppistä kristillistä identiteettiä.

Perinteiset suomalaiset herätysliikkeet eivät nykytilanteessa edusta kirkon varsinaista uudistusrintamaa. Ne ovat joko niveltyneet varsin saumattomasti toiminnallisen seurakunnan sisälähetysnäkyyn tai sitten niitten piiristä nousee konservatiivinen vastarintaliike kulttuurin ja kirkon uudistusta ja muutosta kohtaan.

Hengellistä profiilia korostaa vahvemmin anglosaksisesta ja reformoidusta herätyskristillisyydestä ammentava virtaus, jonka piirissä myös etsitään yhteyksiä ns. vapaisiin kristillisiin suuntauksiin. Tässä virtauksessa painottuvat uskonnolliset kokemukset tai Hengen näkyvät vaikutukset, jotka saavat painoa varsinkin karismaattisessa liikkeessä.

Näiden tahojen äärilaidoilta löytyy myös kirkon ärhäkkäin oppositio. Se ei ole yhtenäinen. Siinä saattaa esiintyä fundamentalistista raamatuntulkintaa, herätysliiketradition kulttuurikonservativismista ammentavaa kirkon uudistusten kuten naispappeuden vastustusta tai parantumisihmeiden korostusta. Yhteistä näille oppositioryhmille on niiden kuva kulttuuriin ja yhteiskuntaan liiaksi samastuneesta kirkosta, joka tukahduttaa aitoa ja varsinaista kristillisyyttä.

Kyse on pienistä, mutta äänekkäistä ryhmistä. Niiden profiili on jyrkkä ja ne asettuvat avoimesti konfliktiin kirkon järjestyksen kanssa, jolloin ne herättävät mediajulkisuuden kiinnostuksen ja näyttävät sitä kautta todellista vaikutustaan suuremmilta.

Hiljainen luterilaisuus

Toinen kirkollisuuden valtauoma ei korosta erottautumista. Profiili on matala, ja siksi tämän uoman tunnistaminen on vaikeampaa. Siinä kirkko ei ole jakautuneena sisäpiiriin ja vieraantuneisiin. Sen näkökulmasta kaste on ainoa kirkon jäsenyyden kriteeri. Ihmisen sisäiseen maailmaan näkee vain Jumala. Valtaosa kansankirkon jäsenistä edustaa hiljaista, ujoa luterilaisuutta, joka ei ole tottunut tuomaan kristillisyyttään erityisellä tavalla esiin, jotkut korkean profiilin kristittyjen hiljentäminä.

Tässä katsannossa painopiste ei ole kulttuurin maallistumiskehityksessä, vaan kulttuurin muutoksessa, jossa kristillisyyden paikka ihmisten sisäisessä ja sosiaalisessa todellisuudessa muuttuu. Kansankirkko merkitsee yhteisten kristillisten pohjavirtojen ilmentämistä ja kirkon laajaa kosketuspintaa kansan elämässä.

Hiljaisen luterilaisuuden kiinnikkeitä ovat aktiivisen toimintaan osallistumisen ja hengellisen mielenlaadun sijasta erityisesti kirkolliset toimitukset. Viime vuosikymmenten kenties laajakantoisin kirkon työn muutos on koskenut juuri kirkollisia toimituksia. Sisälähetysnäyn pohjalta ne nähtiin pitkään joko välttämättöminä ulkokohtaisina seremonioina tai keinoina tavoittaa ja houkutella nimikristittyjä kirkon aktiiviseen jäsenyyteen. Viime aikoina sen sijaan kirkolliset toimitukset on ymmärretty kirkon jäsenten aitona jäsenyyden ilmaisuna. Sen pohjalta niihin on myös panostettu kirkon voimavaroja.

Toinen tätä uomaa ilmentävä virtaus näkyy kuuntelevan ja tukevan sielunhoidon painotuksena, joka merkitsee kirkon osallisuutta erityisesti jäsentensä elämän kriisivaiheissa. Vastaava lähestymistapa heijastuu niin sairaalasielunhoidon, perheneuvonnan, oppilaitostyön kuin monien diakonian muotojenkin kautta. Niissä lähtökohtana on kirkon jäsenten kulloistenkin elämänkysymysten ja elämäntilanteen pohjalta lähtevä uskon ja toivon tukeminen. Kristittynä eläminen toteutuu ihmisten luontevissa sosiaalisissa yhteyksissä.

Paikallisseurakuntien työssä erottelemattoman jäsenyyden korostus ilmenee yhteistyön painottamisena sekä seurakunnan monipuolisena läsnäolona paikallisessa sosiaalisessa elämässä.

Juuri paikallisseurakuntien tasolla kaksi valtauomaa niveltyvät suhteellisen saumattomasti toisiinsa. Niin tapahtuu jumalanpalveluselämässä, joka sisältää sekä jokapyhäisen messun että hartauksia ja kirkkohetkiä eri yhteisöjen tiloissa, rippikoulussa, päiväkerhossa ja iltapäiväkerhossa, diakoniatyössä. Eri elämänvaiheissa yksittäinen kirkon jäsen saattaa olla kiinnittynyt kirkkoon eri uomien kautta.

Kyse ei välttämättä olekaan vastakkaisista tai erillisistä uomista, vaan moniäänisen kirkon erilaisista elementeistä, jotka ovat kuuluneet kristillisen kirkon olemukseen koko pitkän historian ajan. Ne voivat olla keskenään jännitteisiä, ja ovatkin, mutta parhaimmillaan ne muodostavat dynaamisen kokonaisuuden, jossa kristillisyyden profiloituminen ei merkitse hiljaisten jäsenten uskon tai jäsenyyden väheksymistä vaan tukemista.

Ehkä kuva uomista ei olekaan täsmällinen. Parempi on kuva yhdessä uomassa olevista virtauksista, joista toiset ovat näkyvämpiä kuin toiset ja jotka yhdessä muodostavat kokonaisen virran.