Tuskan ja toivon kantajana

Sielunhoidon aikakauskirja, nr.20, 2007
Kirkon sairaalasielunhoito, Kirkon perheasiat, Kirkon koulutuskeskus

Kertominen on vastausta kysymykseen miten

Arvelen, että perheneuvojina te olette kertomusten asiantuntijoita. Elämän todellisuus tulee teitä vastaan ihmisten kertomana. Joskus se tapahtuu moniäänisesti ja kokonaisuus muodostuu työläästi kahdesta tai useammasta kertomuksesta, jos sittenkään. Aina kertomusten antama kuva on fragmentaarinen, usein ristiriitainen, hajanainen ja keskeneräinen. Ihmisten elämä ei heidän omassa mielessään eikä teidän kuulemananne muodosta ehjää ja aukotonta kertomusta. Kertojat eivät ole kaikkitietäviä, he ovat itse kertomustensa sisällä niin kuin modernissa tai postmodernissa romaanissa. Arvelen teidän havainneen tämän, ja sen, että kaiken kertomisen taakse jää paljon sellaista, jota ei voi kertoa, hiljaisuutta ja vaikenemista, tavoittamatonta. Ihmisen osa on suostua siihen.

Toni Morrison romaanin Sinisimmät silmät alussa kertoja toteaa, että hänen lapsuudessaan oli kevät, jolloin siemenet eivät itäneet. Hän kertoo heidän lapsina arvelleen sen johtuneen siitä, että heidän ystävänsä Pecola synnytti lapsen omalle isälleen, ja siihen liittyneestä nimettömästä syyllisyydestä ja häpeästä, jota he kantoivat. Myöhemmin hän ymmärsi, että heidän viattomuutensa ja uskonsa eivät saaneet siemeniä kasvamaan yhtään enempää kuin Pecolan isän himo ja epätoivo. Pecolan isä oli nyt kuollut, ja heidän viattomuutensa oli kuollut, ja Pecolan lapsi oli kuollut. Kertoja toteaa, että jäljelle siitä kaikesta jäi vain kysymys miksi. Mutta koska kysymys miksi on aivan liian vaikea vastattavaksi, on tyydyttävä kysymykseen miten.

Vastauksena kysymykseen, miten kaikki tapahtui alkaa varsinainen romaani. Siinä on kaiken kertomisen lähtökohta. Se on myös kertomusten ymmärtämisen lähtökohta. Ei tarvitse kysyä miksi, riittää jos tarkasti ja huolellisesti kuulee, miten.

Se on myös ihmisenä olemisen tilanne. On rohjettava nostaa kädet, antautua ja todeta: kysymys miksi on ihmiselle aivan liian vaikea käsiteltäväksi. Juuri siksi kertomukset ovat niin tärkeitä, sillä niitten kautta voimme ymmärtää ja jakaa keskenämme edes jotain siitä miten, miten ihminen maailmassa on. Kertomukset sisältävät myös tajun siitä, että kaikkea ei voi kertoa. Ne pysähtyvät hiljaisuuden ja vaikenemisen rajalle, jonka takana on perimmäinen kysymys miksi ja vastaus siihen. Sen rajan sisäpuolelle on Jumalan alue.

Hienossa tutkimuksessaan Mimesis. Todellisuuskuvaus länsimaisessa kirjallisuudessa Erich Auerbach erittelee seemiläisen, erityisesti vanhatestamentillisen ja helleenisen kertomisperinteen eroja. Hän näkee eron juuri tässä: helleeninen kertomus, kuten Odysseia, pyrkii kertomaan todellisuudesta kaiken, tyhjentävästi, koska on vain sitä mikä on nähtävissä ja kerrottavissa. Sen sijaan Vanhan testamentin kertomuksissa kerrotaan toisin, koska todellisuus nähdään toisin. Kerrotun taakse jää aina kertomatonta, hiljaisuuden ja tavoittamattomuuden alue, pyhä.

Nämä kaksi kertomisen tapaa ja todellisuuskäsitystä kamppailevat kulttuurissamme yhä. Kristillinen perinne edustaa ja puolustaa seemiläistä käsitystä. Sen näkökulmasta juuri Vanha testamentti sisältää oman kulttuurimme ja koko ihmiskunnan myyttiset peruskertomukset siitä, mitä on olla ihminen. Ne muodostavat laajan taustan, jota vasten on mahdollista katsoa kaikkia kertomuksia ihmisen tuskasta ja toivosta.

Irralleen joutuminen

Kaikista kertomuksista ensimmäinen on kertomus luomisesta. Se kertoo tärkeimmän siitä, miten ihmisenä oleminen tässä maailmassa toteutuu.

Kertomuskokonaisuus koostuu kahdesta osasta, joista toinen on 1. Mooseksenkirjan 1. ja toinen 2. luvussa. Teologit tietävät tämän ja puhuvat mielellään kahdesta eri luomiskertomuksesta. Se on tarpeetonta. Yhdessä niistä muodostuu kaksiääninen kertomus, joka juuri sellaisena on hyvin tietoinen siitä, että ei yritä eikä voi kertoa kaikkea eikä hallita kaikkea. Kahden osan tai kahden äänen väliin jää jännitteinen tila, jonka keskeltä raottuu näkymä kaiken kertomisen taakse, hiljaisuuteen ja vaikenemiseen, siihen mikä on Jumalan. Tässä on vain se, miten ihmisen maailmassa voi kertoa. Se ei ole täydellistä, siinä ei ole kaikki.

Kaksiäänisenä luomiskertomus avaa kaksi näkymää ihmisenä olemiseen. Ensimmäisen ydin on kohdassa, jossa kerrotaan: ”Jumala sanoi: Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme.” Ihminen on Jumalan kuva, ainutkertainen ja ainutlaatuinen, tarkoituksella luotu, ja kuvastaa jotain sellaisesta salaisuudesta, joka ei ole tavoitettavissa eikä loppuun kerrottavissa. Jokainen, joka tarkasti kuulee ihmisen kertomusta itsestään, aavistaa, että kaiken kerrotus taakse jää kertomaton ja tavoittamaton. Siellä on salaisuuden ja pyhän alue, jotain enemmän. Vanhastaan siihen on viitattu käyttämällä sanaa sielu.

Toisessa luomiskertomuksen näkymässä ydin on Jumalan toteamuksessa: ”Ei ole hyvä ihmisen olla yksinään. Minä teen hänelle kumppanin, joka sopii hänen avukseen.” Tämän mukaisesti ihmisenä oleminen toteutuu täydesti vain ja ainoastaan suhteessa toiseen. Tämä ei maalaa ihannetta. Se kertoo, mikä on ihmisenä olemisessa totta. Ihminen muovautuu itsekseen lopullisesti vasta vuorovaikutuksessa toisen kanssa. Näin vain on.

Luomiskertomus kuvaa näin ihmisenä elämisen perustan kahden riippuvuuden kautta, riippuvuuden Luojasta ja riippuvuuden toisesta ihmisestä. Se on toisenlainen kuva kuin moderni liberalistinen ihmisihanne, joka korostaa vapautta ja riippumattomuutta. Ihminen ei perimmältään ole oman onnensa seppä, joka yksin ratsastaa auringonlaskuun .

Mutta luomiskertomus ei ole ainoa Vanhan testamentin myyttinen kertomus siitä, mitä ihmisenä oleminen on. Se rinnalla seuraavat mustina varjoina kertomukset särkymisestä. Niitä on useita, niitäkin. Kertomus paratiisista karkottamisesta on tärkein.

Suomen kielessä kertomusta paratiisista karkottamisesta on totuttu kutsumaan syntiinlankeemuskertomukseksi, ikään kuin kysymys olisi kohtalokkaasta kompastumisesta tai erehdyksestä. Nimitys kaventaa kuvaa.

Kyseessä on jylhä ja kipeä kertomus ihmisyyteen kuuluvasta yhteyden särkymisestä ja erilleen joutumisesta. Ihmisen osa on joutua elämään heitettynä erilleen kuin kylmään veteen, tai niin kuin Katri Vala runossaan asian ilmaisee eksistentialistisin äänenpainoin: ”Olen heitetty elämään/kuin lapsi yölliseen metsään.” Jumala on jossain muualla, kotona, käyskentelemässä puutarhassa. Kertomukset siitä, miten ihminen elää omassa todellisuudessaan, ovat kertomuksia tästä, pahuudesta ja särkymisestä, pohjimmaisesta yksin jäämisestä. Sellaisia ovat kertomukset Kainista ja Abelista, Babylonin tornista, joka viskaa ihmiset kauas toisistaan, ja itse asiassa kaikki kertomukset luomisen jälkeen. Mutta ne eivät kerro, miksi on niin kuin on, ne kertovat vain miten se on osa ihmisen todellisuutta. Ne luovat kuvan ihmisyydestä, joka on traagisen yksinäisyyden varjostamaa, kuvan kodittomuudesta ja erilleen joutumisesta. Ne kertovat, miten kaikki se yhteys ja vuorovaikutus, joka ihmisen minuuden lopullisesti muovaa, voi olla myös tuhoisaa ja haavoittavaa vuorovaikutusta. Ne kertovat miten ihmiselle on yhtaikaa totta perustava riippuvuus Luojasta ja toisista ihmisistä, ja samanaikaisesti kauhistuttava irrallisuus.

Nämä yhdessä, luomiskertomukset ja yhteyden särkymiskertomukset, ovat kaikista kertomuksista perustavimmat. Kaikki muut kertomukset, jotka yrittävät kertoa, miten ihmisten elämä täällä toteutuu, mahtuvat niiden sisään ja alle, ja sisältävät ne molemmat.

Niitten luomaa ihmisyyden taustaa vasten yritän lukea kahta romaania. Ne ovat molemmat ilmestyneet 2000-luvulla ja kertovat siitä, miten olemassaolon tragiikka juuri nyt tässä historiallisessa, yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa tilanteessa ilmenee. Molemmat nostavat näkyviin sellaisia piirteitä kulttuurisesta ympäristöstä, yhteisestä maisemastamme, jotka ovat hyvin vaikeasti erotettavia ja tunnistettavia. Ne kertovat tuskasta, joka on huomaamatonta, koska se on niin lähellä ja niin yhteistä.

Ihminen ilman luomista

Ensimmäinen on Kazuo Ishiguron romaani Ole luonani aina. Romaanin tapahtuma-aika on 1900-luvun loppu. Se on 31-vuotiaan Kathyn kertomus omasta ja ystäviensä Ruthin ja Tommyn kasvamisesta ja kehityksestä. Kathy muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan Hailshamin sisäoppilaitoksessa jossain Englannissa.

Lasten hyvinvoinnista pidetään sisäoppilaitoksessa hyvää huolta. He ovat suojassa ulkomaailmalta. Heidän annetaan ymmärtää, että he ovat jollain tapaa erikoisasemassa ja että heillä on tärkeä tehtävä. Syy tähän paljastuu lapsille vähitellen. Kun he lopulta lähtevät Hailshamista, asia on heille selvää, he tietävät taustansa ja kohtalonsa.

Kyseessä ovat kloonatut lapset. Heidät on kloonattu kukin eri ihmisestä, mutta yhteistä tarkoitusta varten. He ovat olemassa sitä varten, että he aikuisiksi vartuttuaan luovuttavat elimensä lääketieteen käyttöön. Siitä syystä erityisesti heidän fyysisestä terveydestään huolehditaan tarkasti. Aikuisina heistä tulee luovuttajia. Joku kestää neljä luovutusta, joku vähemmän. Viimeistään neljännen jälkeen he tulevat päätökseen.

Kyseessä on siis maailma, jossa on päädytty käyttämään kloonausta sairauksien voittamiseen. Niin ovat syntyneet nämä henkilöt. Ja romaani kysyy, keitä he oikeastaan ovat.

Kathy, Ruth ja Tommy rakastavat, riitelevät, kaipaavat, etsivät elämänsä tarkoitusta niin kuin kuka tahansa meistä. Hailsham on edistyksellinen sisäoppilaitos. Siellä lapsille opetetaan kaikkia niitä tietoja ja taitoja joita muillekin lapsille, ja ennen muuta heitä kannustetaan tekemään taidetta. Parhaat työt viedään salaperäiseen galleriaan. Sen tarkoitus selviää Kathylle vasta romaanin lopussa. Ne ovat sitä varten, että Hailshamin ylläpitäjät voisivat puolustaa näitä lapsia ja todistaa taiteen avulla, että heillä on sielu, he eivät ole pelkkiä ruumiita luovutusta varten. Se on hienosti nähty taiteen tehtävä: puolustaa sielua ja ihmisyyttä.

Mutta jotain perustavaa ihmisenä olemisesta heiltä puuttuu. Se erottuu luomiskertomusta vasten. He eivät ole ainutkertaisia yksilöitä. He ovat vain jonkun ihmisen kuvia, eivät Jumalan kuvia. Puolisalaa he etsivät ”mahdollisiaan”, niitä ihmisiä joista kukin on kloonattu. Mutta lopulta se osoittautuu tyhjäksi: tähän lähtökohtaan ei synny mitään suhdetta, se ei ole merkityksellinen. Heillä ei ole vanhempia, he eivät voi saada lapsia. Heidän maailmassaan on kyllä seksiä, mutta se on jollain tapaa onttoa, vailla siihen liittyvää elämän salaisuutta. Pelkkä taide ei sittenkään riitä ihmisyyden kriteeriksi.

Niin romaanissa rakentuu vähitellen kuva ihmisestä, joka on hyvin perustavassa merkityksessä maailmassa irrallinen, erillään ja yksin. Näiden ihmisten arvo ja merkitys perustuu yksinomaan siihen, mikä on heidän hyötynsä yhteiskunnalle, ei mihinkään muuhun.

Näiden ihmisten maailmassa elää kyllä myös eräänlainen toivo. Kathy, Ruth ja Tommy tukeutuvat kuulopuheeseen tai epämääräiseen huhuun, että luovutuksista voi saada lykkäystä, jos voi osoittaa, että todella rakastaa toista. Kathy ja Tommy keskinäinen rakkaus kasvaa vähitellen ja kun he tunnistavat sen, he tukeutuvat huhun siivittämään heikkoon toivoon. He haluavat uskoa sen todeksi. He uskovat, että galleriaan kerätyt taideteokset ovat siellä sitä varten, että joku joka heidän elämästään viime kädessä päättää niistä näkisi heidän sisimpäänsä ja ymmärtäisi, että he rakastavat toisiaan todellisesti ja syvästi. He ajattelevat, että silloin rakkaus voisi lunastaa tai pelastaa heidät kohtaloltaan tai edes muuttaa tai helpottaa sitä. Mutta tämä on pelkkä toive, jolla ei ole mitään pohjaa. Rakkaus ei heitä kohtaloltaan pelasta, ei rakkaus eikä taide.

Ishiguron romaanin koko maailma on lohduton ja murheellinen. Kertomuksen yllä lepää alakuloisuuden ja alistuneisuuden pilvi. Tätä on olla ihminen, kun katoaa yhteys menneeseen ja tulevaan ja on vain tämä hetki. Tätä on olla ihminen, kun haihtuu paikka sukupolvien ketjussa. Tätä on olla ihminen, kun taju luotuna olemisesta ja ainutkertaisuudesta puuttuvat. Tätä on olla ihminen, jonka tarkoitus on vain tuottaa hyötyä ja luovuttaa pala kerrallaan itsensä yhteiskunnan hyväksi. Sen keskellä kukin yrittää pienen hetken saada iloa ja rakkautta, ennen kuin on käytetty loppuun, tullut päätökseen. Kathy ei puhu kuolemasta, vaan käyttää ilmausta ”tulla päätökseen” ikään kuin haluaisi sanoa, että kuolema kuuluu vain ihmisille, aitoon ihmisyyteen, luoduille. Kun ihminen lakkaa puhumasta kuolemasta, hän on kadottanut sen mitä on.

Hätkähdyttävintä kertomuksessa on, että se on toisaalta tieteisromaanin kaltaisella tavalla etäännytetty, ja kuitenkin se tulee hyvin lähelle: tässä maailmassa ja näissä ihmisissä on jotain hyvin tuttua. On kuin kyseessä kuitenkin olisi kertomus meistä, juuri meistä, kun on lopullisesti särkynyt yhteys siihen, mistä luomiskertomuksen ensimmäinen osa kertoo: salaisuuteen, Jumalan alueeseen, siihen, josta ei voi kertoa. Esiin nousee tunnistettavasti hyötyä ja edistystä palvovan yhteiskunnan rattaissa jauhautuvan ihmisen hiljainen tuska. Kertomus kysyy, mitä me olemme tekemässä toisillemme tässä kulttuurissa, jossa ihmistä voidaan kohdella niin kuin hän ei olisi ihminen kaikkein perustavimmassa mielessä.

Kathyn ja Tommyn ja Ruthin rinnalla voi hyvin nähdä it-bisneksessä tai yhä vaativammassa työelämässä loppuun palavia ihmisiä. Hekin ovat yrittäneet pitää fyysisestä kunnostaan huolta, poimia jostain välistä hiukan iloa, mutta luovuttaneet kaikkensa, ja tulleet päätökseen. Tai heidän rinnallaan voi nähdä niitä, jotka pelkäävät joutuvansa lähtemään työpaikastaan. Oliko kyseessä ensimmäinen vai toinen luovutus jonkun tai joidenkin hyväksi, joihin itsellä ei ole mitään kosketusta? He kysyvät, onko meillä arvoa jos meistä ei enää ole hyötyä. Ja he kysyvät samaa kuin Kathy ja Tommy: voisiko meillä kuitenkin olla sielu, voisiko rakkaus pelastaa meidät tältä, edes joksikin aikaa?

Ole luonani aina on kertomus tuskasta, jolle ei ole edes nimeä. Se kuin monet teidänkin kuulemanne hiljaiset hapuilevat kertomukset, joissa ihmiset yrittävät sanoa, etteivät tiedä miksi, mutta jotenkin selittämättömällä tavalla heillä on tuntu, ettei elämän pitäisi tätä olla.

Myytäväksi joutuva minuus


Toinen hiljaisen tuskan kertomus on Joyce Carol Oatesin romaani Blondi. Se on elämäkertaromaani Norma Jean Bakerista, joka on paremmin tunnettu nimellä Marilyn Monroe.

Norma Jean kasvaa psyykkisesti epävakaan yksinhuoltajaäidin kanssa, kunnes hänet äidin mielen hajoamisen takia sijoitetaan sijaiskotiin. Isästään hänellä ei ole tietoa, vain valokuva, jonka äiti ohimennen näyttää hänelle. Hän joutuu hyvin varhain kysymään, kuka hän oikein on ja kuka hänen tulisi olla saadakseen osakseen rakkautta. Se perustava vuorovaikutussuhde, jossa minuus kasvaa, on ristiriitainen ja hajalla. Vähitellen hän ajautuu Hollywoodiin elokuvateollisuuden pariin. Siellä olennaiseksi muodostuu ulkoinen kuva, se miltä ihminen näyttää ja miten hän itsensä esittää. Sitä kautta Norma Jean saa kipeästi kaipaamaansa hyväksymistä. Hänestä tehdään tuote Marilyn Monroe. Hän suostuu siihen. Hän on lahjakas näyttelijä ja myydessään itseään Marilyn Monroena, hän tuntee olevansa joku.

Kolmen avioliiton ja monen elokuvan, abortin ja keskenmenon jälkeen Norma Jean on Marilyn Monroe. Hän on se tuote, miksi hänet on tehty. Hänen arvonsa on Marilynin markkina-arvo. Ne vuorovaikutussuhteet, joitten kautta hän muodostaa kuvan itsestään, kohdistuvat Marilyn Monroehin. Tässä prosessissa Norma Jean kadottaa itsensä ja tuhoutuu.

Romaanin eräänlainen murtumiskohta on, kun Marilyn laulaa presidentin syntymäpäivillä särkyneellä äänellä ympärijuovuksissa: Happy birthday Mr. President. Presidentti on juuri käyttänyt häntä hyväkseen ja hylännyt kuin käyttötavaran. Norma Jean ei tunne häpeää. Norma Jeania ei enää ole. On vain tuote Marilyn, joka on käytetty loppuun ja jonka arvo on pois heitettävän tavaran arvo.

Oatesin romaani on kertomus 1950-luvun ja 1960-luvun amerikkalaisesta elokuvateollisuudesta ja sen tavasta käyttää ihmisiä hyväkseen. Mutta romaani on 2000-luvun romaani ja nostaa esiin tämän hetken länsimaisen kulttuurin ja yhteiskunnan olennaisia piirteitä. Siitä näkökulmasta kyse ei ole vain tai ensisijaisesti median ja viihdeteollisuuden vallasta, sen uhrista ja hyväksikäyttäjistä mattinykäsineen. Oatesin kuva osuu paljon syvemmälle, lähemmäs ja kipeämpään.

Blondi on Ishiguron romaanin rinnakkaiskertomus. Se on kuva samasta maailmasta, mutta eri näkökulmasta. Tämänkin maailman olennainen piirre on isättömyys. Länsimainen jumalapuhe on niin lujasti ankkuroitunut patriarkaaliseen kieli- ja mielikuvamaailmaan, että kuva isättömyydestä on koko 1900-luvun kirjallisuudessa kuva paljon enemmän puuttumisesta kuin biologisen isän. Niin on myös Blondissa. Norma Jeanin maailmassa elämää kannattavana on kuvitelma, että isä on jossakin, etäällä mutta jossakin, ja viime kädessä kuitenkin rakastaa häntä ja lopulta ottaa hänet luokseen. Isän olemassaoloa vahvistavat tältä saapuvat salaperäiset kirjeet. Isä saa näin jumalallisia piirteitä. Tällä kuvitellulla isällä on Norma Jeanin minuutta vahvistava rooli. Mutta niin kuin toivo pettää Ishiguron romaanissa niin se pettää Blondinkin maailmassa. Tässä maailmassa ihmistä omana itsenään rakastava isä on pelkkä kuvitelma. Kun se katoaa, ei ole jäljellä enää mitään.

Kärjistämällä ja tuomalla esiin ääriesimerkin Oates toimii samoin kuin Ishiguro. Hän näyttää jotain sellaista, jonka tunnistaminen on äärimmäisen vaikeaa. Kulttuurintutkijat viittaavat siihen puhumalla tavaraistumisesta tai tuotteistumisesta. Se liittyy kulttuuriin, jossa valta on globaalilla markkinataloudella. Kulttuurinen valta on sillä, joka määrittelee merkityksiä, sitä mikä on tärkeää ja vähemmän tärkeää ja millä tavalla toimivat asioiden suhteet. Nykyisessä länsimaisessa ympäristössä markkinatalouden merkityksiä määrittelevä valta on niin vahva, että sen kuva maailman toiminnan luonteesta on levittäytynyt tavaramarkkinoiden ja talouden piiristä useimmille elämänalueille. Olennaiset suhteet nähdään markkinasuhteina, ja tällöin koko todellisuus näyttää rakentuvan markkinoitavista ja ostettavista tuotteista. Ajattelumalli näyttää levittäytyvän myös aatteisiin, eettisiin ratkaisuihin ja uskontoon. Yhteisvastuukeräys on tässä ympäristössä markkinoitava mielikuvamarkkinoinnilla; kärsivästä ihmisestä on tehtävä tuote, jotta auttamissuhde syntyisi. Kirkon piirissä kuulee tavan takaa sanottavan, että meidän olisi markkinoitava tuotettamme paremmin, jotta se menisi paremmin perille, ts. jotta ihmiset ostaisivat sen. Uskosta tulee hyödyke, kulutustavara, jonka voi hankkia, omistaa ja markkinoida toisille.

Tavaraistumiseen ja tuotteistumiseen kuuluu se, minkä Oates kuvaa olevan filmiteollisuuden ytimessä: on luotava mielikuvia ja kiinnitettävä huomiota pintaan, ulkoiseen olemukseen, jotta tuotetta ostettaisiin. Norma Jeanin janoama hyväksyntä oli mahdollista saada vain siten, että hänestä rakennettu tuote Marilyn ostettiin, se meni kaupaksi. Merkityksellistä ei ollut tämän pinnan alla oleva Norma Jean. Merkityksellistä oli Marilyn, pinta josta oli tullut osa minuutta ja lopulta minuus. Näin ei tapahdu vain Hollywoodissa, vaan tällä hetkellä myös Suomessa nuoria valmennetaan työmarkkinoille opettamalla heitä stailaamaan itsensä, siis rakentamaan itsestään kaupaksi menevä minäbrändi, tuote joka herättää sellaisia mielikuvia, että työnantaja haluaa sen. Sosiaalisista suhteista muodostuu markkinasuhteita, jotka edellyttävät toimimista ulkoisten mielikuvien tasolla. Ihmisen arvo määrittyy arvosta näillä markkinoilla, ja olemassaolo jää riippumaan siitä, miten onnistuu tekemään itsestään hyväksyttävän ja myymään itsensä.

Oatesin romaani on analyysi siitä, mitä tavaraistuminen ja tuotteistuminen merkitsevät ihmisenä olemisen perustasolla. Se näkyy, kun Marilynin kertomusta tarkastelee luomiskertomuksen toista ulottuvuutta vasten. Ihminen tulee ihmiseksi vain suhteessa ja vuorovaikutuksessa toiseen ihmiseen. Mitä enemmän ne vuorovaikutussuhteet, joissa ihmisen minuus muotoutuu, muodostuvat hyödykemarkkinoiden kaltaisiksi markkinasuhteiksi, sitä syvemmältä ihmisen persoona tuotteistuu ja hänestä katoaa se, miksi hänet on luotu. Norma Jeanin elämässä ei ollut riittävästi muun kaltaisia vuorovaikutussuhteita, joitten tuella minuus olisi voinut suojautua tältä. Tällä tavoin minästä tulee sosiaalisten suhteiden ja ihmissuhteiden markkinoilla myytävä minäbrändi, ja toisesta ihmisestä tulee hyödyke, jota voidaan käyttää niin kauan kuin sillä on käyttöarvoa ja luopua siitä sitten ja hankkia uusi. Särkynyt ja loppuun käytetty tavara joutaa kierrätykseen tai kaatopaikalle.

Näin muodostuvat sosiaalisten suhteiden markkinat eivät tarjoa mitään todellista pohjaa ihmiseksi tulemisen perustavalle vuorovaikutussuhteelle eivätkä hyväksytyksi ja rakastetuksi tulemisen kaipuulle. Se ei koskaan täyty, kun ”rakasta minua” pukeutuu muotoon ”osta minut”.

Tuskan ja toivon kantaminen

Kun Ishiguron ja Oatesin kertomuksia lukee Vanhan Testamentin myyttisiä peruskertomuksia vasten, ne paljastavat modernissa ja postmodernissa kulttuurissa ja yhteiskunnassa piirteitä, jotka vakavalla tavalla uhkaavat ihmisenä olemisen syvää ja luovuttamatonta perustaa. Ne ovat kertomuksia luodun ihmisen perustavien yhteyksien särkymisestä ja katoamisesta, ja toistavat niitä ilmentävien myyttisten peruskertomusten teemoja. Ne ovat kertomuksia traagisesta perusyksinäisyydestä, erillisyydestä ja irrallisuudesta, ja näihin nyt ajavista voimista. Ne avaavat näkyviä pinnanalaiseen tuskaan, todellisuuteen, joka huomaamatta ja vääjäämättä liukuu osaksi meidän elämäämme. Ne toimivat niin kuin Vanhan testamentin profeetat pyrkiessään paljastamaan sen mitä ihminen ei haluaisi nähdä: todellisuuden arkisen pinnan alle kätketyn tuskan, kun luomisen antama perustava riippuvuus on särkynyt.

Tällaisia kertomuksia kerrotaan paratiisin ulkopuolella. Ne eivät yritäkään vastata kysymykseen, miksi, mutta ne kertovat palasia siitä, miten ihmisenä oleminen nyt toteutuu.

Kertomukset ilmentävät paljon ihmisen tuskaa, mutta kovin vähän toivoa. Sekin toivo mikä on, on kuvitelma paremmasta, kuvitelmana pelastuksesta ja ihmisenä elämisen todellisuuden muuttumisesta erilaiseksi. Jospa rakkaus siirtäisi luovutusta ja päätökseen tulemista, jospa isä tulisi ja rakastaisi minua tällaisena. Kummassakin romaanissa tällainen toivo osoittautuu toiveeksi, pettäväksi lumoksi, joka antaa voimia niin kauan kun siitä jaksetaan pitää kiinni.

Kirkko on osa tätä samaa maailmaa, samojen kertomusten todellisuutta. Kirkkona ja kirkon työntekijöinä joudumme kysymään, miten tuoda tämän keskelle sellaista toivoa, joka murtaa ihmisen traagisen erillisyyden, yksinäisyyden ja hylätyksi joutumisen. Vastaukseksi tuskin riittää se, että pyrimme välittämään ihmisen toivetta pelastavasta rakkaudesta tai rakastavasta isästä niin hyvin, että ihmiset saavat tukea omille toiveilleen ja jaksavat paremmin. Sekin helpottaa joskus, mutta se ei ole toivoa, joka murtaa ihmisen kohtalokkaan olemassaolon tuskan. Vastaukseksi tuskin riittää myöskään se, että pyrimme ottamaan Jumalan paikan ja vastaamaan sinnikkäästi kysymykseen miksi. Silloin astumme ihmisen rajojen yli, hiljaisuuden ja vaikenemisen puolelle, ja anastamme sen paikan Jumalalta.

Sen sijaan kirkon tehtävä on suojella ja varjella sitä aluetta, joka on kertomisen ja kaiken inhimillisen kommunikaation tuolla puolen. Elämässä, sekä yksityisessä että yhteisessä, on säilyttävä tila Jumalalle ja pyhälle. Se toteutuu erityisellä tavalla jumalanpalveluksessa, jonka ytimessä on salaisuus, nöyryys ja vaikeneminen. Siinä Jumala on läsnä ja kaikki sanat ja koko tapahtuma saa merkityksensä ja taustansa siitä.

Toinen toivoa ylläpitävä ulottuvuus kirkon tehtävässä on profeetallinen. Kirkon osa on kuulla ja kuunnella ihmisen kertomuksia niin tarkasti, että voi tunnistaa ja ymmärtää, mitä on pinnanalainen, vaikeasti tunnistettava, yhteinen elämisen tuska, joka jää julkisuuden katveeseen ja taakse. Tehtävä on antaa sille ääni, antaa ääni sille kokemukselle, minkä ääni ei kuulu tai mille ei löydy sanoja. Tätä tarkoittaen on viime aikoina puhuttu profeetallisesta diakoniasta. Se ei kuitenkaan rajoitu vain siihen osaan kirkon työtä, joka kulkee diakonian nimikkeellä, vaan kaikkeen työhön, missä ihmisen kertomuksia kuullaan.

Kolmatta ulottuvuutta varten kerron vielä yhden kertomuksen. Sekin on peruskertomus, yhtä perustava kuin Vanhan testamentin kertomukset. Se on Uuden testamentin kertomus Kristuksesta, joka kantaa ihmisenä olemisen koko taakan, sen tragiikan, särkyneisyyden ja yksinäisyyden. Jumala murtaa sen sillä tavalla. Luomiskertomuksessa hän astelee iltapäivän viileydessä paratiisissa. Ihmisen osa on joutua ulkopuolelle. Siellä Kain tappaa Abelin. Siellä ihmiset hajaantuvat ympäri maailman eivätkä ymmärrä toisiaan. Siellä ihmisen arvo siinä, mitä hän kykenee luovuttamaan hyötyä laskevalle yhteiskunnalle. Siellä ihmisestä tehdään tavara, jolla on vain markkina-arvo. Tässä kertomuksessa Jumala astuu ihmisenä olemisen alueelle. Kyse on siis toisenlaisesta Jumalasta kuin se isä, joka on etäällä ja jonka lähettämiksi Marilyn uskoo toiveita herättävät viestit. Kyse on toisenlaisesta rakkaudesta kuin se toive, että elämän vääjäämätöntä kohtaloa voisi lykätä tuonnemmaksi, jos oikein rakastaa, sielun pohjia myöten. Kyse on ihmisenä olemisen koko taakan kantamisesta.

Tässä kertomuksessa kristillinen kirkko on Kristuksen ruumis. Kirkon osa on niin kuin Kristus kantaa ihmisen olemassaolon tuskaa ja yksinäisyyttä, olla osa sitä. Ihmisenä olemisen tuska ei ole kirkon ulkopuolella. Kirkon varsinainen tehtävä ei ole selittää, miksi olemassaolo on tällaista. Miksi on liian vaikea kysymys käsiteltäväksi ihmisten maailmassa. Kirkon osa on kantaa yhteistä tuskaa, ja kuulla, miten elämässä käy. Se tapahtuu ihmisten pieniä hiljaisia, kertomuksia kuuntelemalla. Siten, jakamalla ja yhteistä tuskaa kantamalla murtuu erillisyys ja yksinäisyys, ja kuoriutuu esiin jotain siitä, mitä ihmisenä oleminen luotuna, ihmisten ja Jumalan yhteydessä perimmältään on. Se erottuu katkelmallisissa, hapuilevissa, hajanaisissa ristiriitaisissa kertomuksissa, sillä muunlaisia kertomuksia ihmisellä ei elämästään ole.

Ihmisenä olemisen tuskaa ja toivoa ei voi erottaa toisistaan. Toivo astelee hylätyksi joutumisen ja yksin jäämisen keskellä, osallisena siitä. Kun ihmisenä olemisen tuskan kertomuksia kuuntelee ja kantaa toisen kanssa, hylätyksi joutuminen ja yksin jääminen murtuu. Siinä on toivo.