Kolmen kilometrin korkeudessa

artikkeli Kirkon Ulkomaanavun Tule ja auta -lehdessä

Kolmen kilometrin korkeudessa kysyin, miten minut otettaisiin vastaan intiaanikylissä, jos olisin liikkeellä yksin.

Väkivalta muodosti vaietun varjon kylien ylle. Sisällissota oli niin lähellä, ettei yhteinen muisti uskaltanut vielä käsitellä sitä. Raskaimmat tarinat olivat niitä, joita ei kerrottu.

Meitä kyläläiset kohtelivat hyvin. Meidät laskettiin sisään koteihin, eikä ihmisten silmissä erottunut pelkoa, vain arkuutta, satojen vuosien alistettuna olemisen väistyvä katse.

Arvelin, että luottamuksen varsinainen kohde olivat luterilaisen Diaconia-järjestön työntekijät, joiden kanssa kuljimme. Siksi kysyin.

Robert Funk vastasi heti, epäröimättä. Hän oli oppaamme, Perun Casman alueen avustustyön veteraani, joka yli 70-vuotiaana pyöritti maastoauton rattia muhkuraisilla vuoristoteillä kuin kotipihallaan.

Ystävällisesti, ilman muuta, vastasi Robert Funk.
Koska sissisota on ohi ja nämä ovat vieraanvaraisia ihmisiä. Sitä paitsi, yksinäinen eurooppalainen mies täällä, heillä olisi sille vain yksi selitys: mies on pappi. Ja pappeihin juuri tällä alueella on aina suhtauduttu kunnioittavasti.

Muistin Punapin kylässä kauhtuneessa t-paidassa hymyilleen isä Luzon. Kyläläisten kanssa he rakensivat uutta kirkkoa, koska vanha oli luovutettu Diaconian leikkituvaksi. – Totta kai. Täällä lapset eivät ole ennen saaneet leikkiä, Isä Luzo sanoi ja teki kädellään suuren kaaren: - Nämä ovat minun ihmisiäni, kuulun tänne.

Sellainen luontevuus ei synny yhdessä sukupolvessa. Länsimaisen kulttuurin vanhin kerros Perun vuoristossa oli pienissä kirkoissa ja kyläpapeissa. Ne olivat sulautuneet osaksi vuoria. Millaisen kivun kautta, en tiedä.

Sen sijaan aavistin kivun, kun globaali kulttuuri ja talous nyt vyöryivät äskettäin rakennettuja teitä pitkin ylös köyhiin kyliin. Ne toivat yhtä hyvin kyläkaupan makaroonin, jonka ravintoarvo oli pienempi kuin raha-arvo, kuin kastelukanavien betonin, yhtä hyvin keinolannoitteet köyhdyttämään maaperää kuin koulutarvikkeet. Ne toivat unelman ihmisyydestä, joka salaperäisellä tavalla riippui tietokoneesta tai dvd-soittimesta, yhtä salaperäisellä kuin se kotona riippuu uudesta kännykästä.

Samoja teitä mekin töyssyimme osana globaalia verkostoa, samoin unelmin ja kysymyksin. Jos aikuiset eivät selviydy yhteiskunnallisen muutoksen ja sen paineiden keskellä, miten voi hauraimmista haurain lapsen mieli säilyä ehjänä.

Samoja teitä kulkivat Diaconian työntekijät, joitten työtä Yhteisvastuu nyt tukee. He opastavat ja tukevat yksinkertaisissa arkisissa asioissa, jotta ihmisarvonsa melkein menettäneet eivät murtuisi. Varsinkaan lapset.