Piispa Kari Mäkisen tervehdys arkkihiippakunnalle jouluna 2007

Pieni joulu

Kaikista oikean joulun mielikuvista huolimatta juhlalla on monet kasvot. Ne muovaa elämän kulku, eikä se suostu kulutusmarkkinoiden tai totuttujen mallien luomiin rajoihin.

Vuosia sitten tapanani oli silloin tällöin poiketa tervehtimässä erästä vanhaa miestä. Hän oli pienikokoinen ja asui yksiössä kerrostalon seitsemännessä kerroksessa.

Koputin aina kolme kertaa asunnon oveen. Niin mies oli minua neuvonut. Ovikelloon hän ei reagoinut, koska ei halunnut avata ovea kenelle tahansa.

Joulun alla vein usein mukanani pienen paketin; se kuului minun jouluni tapoihin. Mies kiitti vähän hämillään ja yritti hätäisesti keksiä jotain vastalahjaa, keksipaketin lapsille tai jotain. Myöhemmin miehen kuoleman jälkeen joku antamistani paketeista löytyi avaamattomana.

Istuin miehen luona tunnin pari. Joskus otin puheeksi joulun vieton. Hän kertoi pyhien olevan hiljaisia, läheisen marketin pihalla ei näy vilskettä. Muuten hän sanoi joulun sujuvan niin kuin muutkin päivät. Hän lueskelee, keittelee kahvia, polttelee. Jos radio sattuu toimimaan, hän kuuntelee sitä.

Kysyin varovasti, tietääkö hän, onko paikkakunnalla järjestetty aattona joulujuhlia, yksinäisten joulupuuroja tai muuta. – Voi niitä olla, mutta mitä minä sinne, vieraitten ihmisten keskelle, hän vastasi. Hautausmaalla hän sanoi käyvänsä isän ja äidin haudalla, mutta jo hyvissä ajoin ennen joulua, kun oli vähemmän ihmisiä.

Mainitsin joulukirkon omaan jouluuni kuuluvana. Hän tuumi, että siellä varmaan oli aika paljon ihmisiä. En jatkanut aiheesta. Joulukuusesta kysyin, oliko hän semmoista koskaan ajatellut. Hän kielsi ajatelleensa, kun siitä olisi niin paljon turhaa vaivaa. – Mitä niitä kuusenkräniä sisään tuo.

Arvelin, että joululla ei hänelle ollut paljon merkitystä. Hän torjui arvelun ja sanoi kyllä osallistuvansa juhlaan.
- Aattona sytytän kynttilän.

Myöhemmin, kun mies oli jo kuollut, ajattelin monena jouluna pientä kerrostaloyksiötä ja sinne aattona syttynyttä kynttilää. Se riitti siinä elämässä tekemään joulun. Se riitti liittämään kristikunnan yhteiseen juhlaan.

Pienessä yksiössä pienellä miehellä oli pieni joulu.

En tiedä, mikä kaikki oli saanut miehen vetäytymään ihmisten parista. Yhtä vähän tiedän, millaisiin erilaisiin jouluihin elämän kulku nyt vie hiippakunnan ihmisiä, työntekijöitä, vastuunkantajia ja seurakuntalaisia. Arkkihiippakunnan joululla on monet kasvot, eivätkä toiset niistä ole oikeammat kuin toiset.

Erityisesti ajattelen niitä työn tai elämän väsyttämiä, jotka eivät voi tai jaksa täyttää omia tai toisten odotuksia juhlan suhteen. Toisella eivät varat riitä, toisella loppuvat mielen voimat.

Seurakuntien työntekijöille, niin kuin monille ihmisten parissa työtä tekeville, väsyminen tuntuu usein sielun uupumisena kaikkeen hälinään ja väsymisenä ihmisiin. Silloin ei tahdo jaksaa olla kiinnostunut toisista eikä olla aktiivinen ja seurallinen. Sisällä ei välttämättä ole voimia tarttua joulun tunnelmiin ja yhteiseen iloon tai keskittyä joulun sanomaan. Aavistan monen sisimmän kaipuun lepoon, rauhaan ja hiljaisuuteen: kun voisi olla vain.

Luukkaan kertoma evankeliumi on armollinen. Kaikki tapahtui niissä puitteissa, joka oli ihmisille sillä kertaa mahdollista. Kyseessä oli ulkoisesti pieni joulu, yksi arkinen yö väliaikaisessa suojassa. Ja juuri siihen, niissä puitteissa, Kristus syntyi, edellyttämättä tai vaatimatta muuta kuin mitä sillä hetkellä oli.

Juhlalla on monet kasvot, kenellä valoisat ja hyvinvoivat, kenellä kolhitut ja riutuneet. Kunkin osalta sellaiset, mihin elämä sillä hetkellä antaa tilaa. Ei sen enempää. Se riittää liittämään kristikunnan yhteiseen juhlaan.

”Oi Herrani, tee juhlani nyt itsellesi iloksi!” Vk 31.


Toivotan Turun arkkihiippakunnan seurakunnille ja seurakuntalaisille siunattua ja levollista Kristuksen syntymäjuhlaa.

Kari Mäkinen