El Salvadorin kuu

Matkakertomus pelosta ja rohkeudesta
Tuore Oliivipuunlehti 1/2007

Johdanto

Kansainvälisen lentoliikenteen oikusta jouduimme San Salvadorin sijasta Los Angelesiin. Se ei ollut pelkästään vahinko. Se oli myös johdanto. Jos ei ymmärrä Yhdysvaltojen puristusta, El Salvadoria ei voi ymmärtää.

Los Angelesissa astuimme maaperälle, jossa dollari hallitsi. Täällä asui enemmän salvadorilaisia kuin missään muussa kaupungissa maan pääkaupunkia San Salvadoria lukuun ottamatta. Tänne soljui laittomien ja laillisten siirtolaisten virta ja täältä he lähettivät dollareita kotimaahan. Salvador on Yhdysvaltojen työvoimakasvattamo. Jo kolmannes asukkaista on lähtenyt pohjoiseen, ja maa riutuu.

Sitä paitsi myös Los Angeles oli kaupunki, jota oli luontevaa katsoa auton ikkunasta. Teimme niin. Ajattelin Raymond Chandleria ja tämän yksityisetsivää Philip Marlowea. Nämä olivat Marlowen katuja, joitten pinnanalaisen alakulon ja moraalisen särkyneisyyden Chandler salakuljetti kirjoihinsa.

- Katuja pimensi jokin yötä suurempi, sanoi Chandler.

Nämä kadut

Kun lopulta olimme perillä San Salvadorissa, ymmärsin, että Los Angeles oli pelkkä johdanto.

San Salvador piti meidät vielä tiukemmin autossa. Jalkakäytävien kojut ja katuruokalat näin vain ohi kiitävän auton ikkunasta. Katujen ruuan tuoksuun ja puheen sorinaan meillä ei ollut asiaa. Ymmärsin vaaran, päivä päivältä ymmärsin paremmin ja uskoin, katsoin etäältä. Jaloittelimme vain suurissa kauppakeskuksissa, joitten ovilla ja parkkipaikoilla partioivat aseistetut vartijat. Sisällä oli maisema, joka olisi voinut olla Los Angelesista tai Raision Myllystä.

Kun ilta hämärtyi, kadut tyhjenivät. Vain yksinäinen prostituoitu notkui kadunkulmassa. Salvadorin kuu nousi Santa Anan tulivuoren ylle. Se oli ohut sirppi, joka makasi oudosti selällään suunnattoman mustan taivaan painon alla. En tiennyt, mikä sitä painoi. En tiedä vieläkään. Se oli jokin yötä suurempi.

Vaikeinta on pelko

Ihmisoikeusasiamies Beatrice Alamanni de Carillo oli vaalea, pienikokoinen nainen, joka hymyili herkästi mutta ilottomasti. Hänen kertomuksensa oli karu. Sisällissodasta oli viisitoista vuotta, eikä koko sinä aikana sota ole ollut yhtä lähellä kuin nyt.

Hän puhui yhteiskunnallisen jännityksen kiristymisestä, väkivallan arkipäivästä, josta vastuu kuului hallitukselle, ei vain pahamaineisille mara-jengeille. Hän puhui kuolemanpartioiden paluusta, hän puhui uudesta terroristilaista, jonka turvin kuka tahansa voitiin pidättää. Hän puhui uhkauksista, joita saivat ne, jotka sanoivat asioita ääneen. Hän kertoi tyttärensä perheestä, joka oli joutunut pakenemaan maasta. Hän puhui omasta kohtalostaan: jos häntä ei valita tehtäväänsä uudelleen, hänet todennäköisesti tapetaan. Virka ja sen kansainvälinen painoarvo pitää hänet hengissä.

Kun monta päivää myöhemmin luterilaisen yliopiston opettajalta, brasilialaiselta Batalta kysyttiin, mikä on vaikeinta, hän ei puhunut yliopiston taloudellisista vaikeuksista, ei köyhyydestä. Hän sanoi: - Vaikeinta on jatkuva pelko.

En ymmärtänyt tätä maailmaa, jossa valta perustui pelkoon ja pelon herättämiseen. En voinut ymmärtää; tulin liian kaukaa ja liian nopeasti.

Illalla kun katsoin kuuta Santa Anan yllä, aloin aavistaa, mikä oli se musta joka tainnutti kuun selälleen.

Mutta olin aavistanut myös ihmisten rohkeuden. Ja kummallisella tavalla kuun sirppi näytti hetken mustan taivaan keskelle puhjenneelta ohuelta hymyltä.

Rohkeus ja lujuus

Myös Luterilaisen Maailmanliiton maailmanpalvelun aluejohtaja Alois Möller hymyili. Se oli hyväntahtoista myhäilevää hymyä. Mutta hymy ei riittänyt peittämään silmien varjoa. – Yhteiskunnallinen tilanne vaikeutuu päivä päivältä. Väkivalta kasvaa, sitä ei hallitse kukaan, hän sanoi.

Sitten hän kertoi LML:n työstä kylissä, yksinkertaisista projekteista, joilla köyhyyttä murennettiin ja luotiin elämisen mahdollisuuksia ihmisille, joilla ei ollut juuri mitään. Se oli toivon rakentamista, hiljaista iloa vesipumpusta, jolla rinteiden kuiville viljelmille saatiin kastelua.

Enemmän kuin pelkoa ihmettelin sittenkin rohkeutta ja lujuutta. Pienessä kirkossa Jayaquessa kuuntelimme seurakuntalaisia, jotka kertoivat, mitä oli ollut, kun heidän pappinsa, Carillojen pariskunta, oli ammuttu kirkon ovelle. Naiset puhuivat, enimmäkseen naiset. He puhuivat murheesta ja järkytyksestä, mutta vielä enemmän tulevaisuudesta, siitä, että he tarvitsevat uuden papin. He puhuivat seurakunnan tärkeydestä. He puhuivat uskosta, toivosta ja luottamuksesta, yksinkertaisia arkisia sanoja.

Pidimme lyhyen rukoushetken murhapaikalla, jonka pienistä risteistä toinen oli hajotettu ja piti korjata. Kesken rukouksen lehmät tallustivat joukon halki ja kyläjuoppo horjui paikalle ihmettelemään.

Köyhien toivo

Sama rohkeus ja taipumattomuus oli uskontojen rauhankomitean tapaamisessa. Kristilliset kirkot, juutalaiset ja islamin edustajat kokoontuvat yhteen ja puhuvat julkisuudessa yhdessä, jotta heidän äänensä yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puolesta kuuluisi paremmin.

Islamilainen yhdyskunta tarjosi tilat ja väliaikatarjoilun, pieniä, uskomattoman maukkaita makeita ja suolaisia leivonnaisia. Olin jo kuvaamassa makua taivaalliseksi, kun katolista kirkkoa edustanut monsenor Urioste pujotteli paikalle ja viritti keskustelun uskon konkretiasta. - Inkarnaatio on todellinen, hän sanoi. - Ei Jeesus ollut mikään henkiolento. Hän kulki ovista, häntä koskettavat ihmisten kysymykset. Hän näkee ihmiset, ei abstraktioita.

Monsenor Urioste oli aikanaan toiminut arkkipiispa Romeron sihteerinä tämän murhaan saakka. Romeron muisto eli vahvana kaikkialla, se valoi toivoa ja rohkeutta niihin kristittyihin, jotka puhuivat oikeudesta ja asettuivat köyhien puolelle. Luterilaisella yliopistolla seinältä katsoivat Luther, Melanchton ja Romero.

Tässä perinnössä piispa Medardo Gomez luotsaa kirkkoaan. Eräänä iltana piispan kotona, kun kuu oli jo noussut Santa Anan ylle ja naapuritontilla paloi kummallisella tavalla pystyssä oleva kuiva puu, hän kertoi kirkkonsa tiestä. Hän kertoi, miten hänen kirkkonsa ei ollut voinut valita muuta tietä kuin köyhien rinnalle asettumisen tien. Ei tuossa ympäristössä, ei tuossa yhteiskunnassa. Se oli elämän teologian tie.

Tie edellytti kirkolta ja piispalta tarkkaa yhteiskunnallista analyysia ja altistumista sisäisiin ja ulkoisiin ristiriitoihin. Se edellytti pelon ja rohkeuden suoraa kohtaamista, suoraa puhetta ja vihan sietämistä. Seisoin messussa Gomezin rinnalla alttarilla. Kuuntelin hänen ääntään ja katsoin ihmisiä kirkossa. En ymmärtänyt sanoja. Mutta ymmärsin kirkon voimanlähteen.

Tuhkakeskiviikon jumalanpalveluksessa piirsin savella Gomezin otsaan katumuksen merkin. Hän piirsi saman merkin minun otsaani. Tunnen merkin otsassani yhä, tunnen oman ja kirkkoni yhteiskunnallisen lukutaidon ja rohkeuden ohuuden.

Kun ajoimme viimeisen kerran halki katujen, joita pimensi jokin yötä suurempi, ne olivat autiot. Vain yksinäinen prostituoitu horjahteli eteenpäin. Kuu Santa Anan yllä oli edelleen ohut ja selällään. Mutta se oli selkeä ja luja, vaikka vakava. En ehtinyt nähdä, oliko se kasvava vai pienenevä kuu.