Hymynhäive Mikko Juvan kasvoilla

Episkooppi - Tuore Oliivipuun Lehti 1/06 - huhtikuu 2006

Viime viikolla Mikko Juva hymyili minulle ensimmäisen kerran. Ihmettelin, miksi. Siihen asti he olivat Martti Simojoen kanssa katselleet seinältä asettumistani piispan työhuoneeseen vakavina ja jyhkeinä.

Vakavuus ei häirinnyt minua. Pidin sitä itsestään selvänä ja hyvänä. Perintö ei luonut raskaita varjoja vaan tumman, lujan taustan niin kuin kuusimetsä.

Jonain päivänä istuin Mikko Juvaa vastapäätä nojatuolissa ja kuuntelin hänen alapuolellaan istuvan ihmisen tarinaa, monitahoista ja inhimillistä, surullistakin. Ohimennen nostin silmäni vähän ylemmäs ja olin havaitsevinani Juvan vasemmassa suupielessä hiuksenhienon hymynhäiveen. Mieli rekisteröi sen, vaikka ajatukset olivat kiinnittyneet siihen, mitä kuulin.

Myöhemmin katselin Juvaa kaikessa rauhassa. Hymy oli oikeastaan pelkkä aavistus ja muistuma hymystä, ei enempää. Ihmettelin, etten ollut havainnut sitä heti. Ehkä Juvakin oli aluksi jännittänyt tuloani. Jos hymy kertoi helpotuksesta, se tuli kuitenkin liian aikaisin. Juvan kerrotaan olleen nopeitten liikkeitten mies. Ei hän silti vielä voi tietää, joutuvatko he Simojoen kanssa takiani tuskastumaan ja kuinka paljon. Simojoki sentään pysyttelee edelleen kasvot peruslukemilla.

Jostain muusta täytyy olla kysymys. Epäilen hymyn olleen olemassa koko ajan. Minun vain piti ensin rauhoittua tähän huoneeseen, ennen kuin saatoin sen tunnistaa.

Juva seisoo ikkunan edessä ja ikkunasta näkyy Tuomiokirkko. Ikkuna on toinen, vanhan Akatemiatalon kapitulin ikkuna, mutta näkymä sama kuin minulla tästä huoneesta. Minunkin ikkunastani, siitä korkeammasta, näkyy Tuomiokirkko. Juuri nyt kirkko paistattelee ensimmäisen kunnon kevätpäivän puhtaassa ja kevyessä valossa.

Tuomiokirkko tuntuu kuuluvan Juvan taustalle ja se tuntuu kuuluvan piispan huoneen ikkunanäkymään luonnollisesti kuin hengitys. Se muistuttaa tarpeellisesta perspektiivistä sekä taaksepäin että syvälle, historiaan ja pyhään, ihmisen ja Jumalan työhön. Molemmat perspektiivit haihduttavat turhia kuvitelmia itsestä. Molemmat perspektiivit ovat kirkolle ja kirkon työntekijälle välttämättömiä.

Juva nojaa pöytään, tai täsmällisemmin pöydällä olevaan kirjaan. Kirja voi olla Raamattu. Ainakin se on kirja. Joka tapauksessa se on hyvä noja, tietoinen ja symbolisesti merkittävä. Juva oli monipuolisesti oppinut, kirjan ja kirjojen mies.

Katse on rauhallinen mutta tarkka. Se on paljon nähnee, paljon oppineen, perspektiiveistä tietoisen miehen katse. Alan oivaltaa, mitä hymynhäive sisältää. Kepeyttä siinä ei ole, ei vähimmässäkään määrin. Mutta inhimillistä ymmärrystä ja suhteellisuudentajua se huokuu. Sen edessä ankara oikeassa oleminen murenee.

Päivä päivältä muistuma hymystä vaikuttaa tärkeämmältä