Hiljaisen viikon hiljaiset miehet

Kolumni Turkulaisessa 12.4.2006

Sikäli kuin muistan, lapsuuteni kyläkioskilla äijät laittoivat suolaa pilsneriin. Ainakin ne turisivat. Sen muistan varmasti. Siinä käsiteltiin maailman ja elämän asiat. Ennemmin tai myöhemmin juttu kiersi aina sotaan.

Ne olivat sodankäyneitä miehiä. Kyläkioskilla pulleamahainen pilsneripullo kourassa hoidettiin sodan jälkipuinti. Se oli rintamamiesten debriefingiä ennen kuin debriefingiä oli keksitty.

Kaikkia rintamamiehiä ei kioskilla näkynyt, ja sitten oli niitä, jotka lähtivät vähin äänin pois, kun sotajutut alkoivat. Ne olivat samoja miehiä, jotka eivät lukeneet Tuntematonta sotilasta eivätkä katsoneet siitä tehtyä elokuvaa.

Vasta paljon myöhemmin ymmärsin, miksi.

Hiljaisten miesten kokemukselle ei ollut sanoja. Muistaminen oli liian kipeää. He käärivät muistonsa vaikenemisen sisään. He halusivat koteloida ne niin kuin elimistö koteloi poistamatta jääneet kranaatinsirpaleet. Niin he kantoivat urhoollisesti sen, minkä ainoa kieli oli hiljaisuus.

#

Kyläkioskien tilalle ovat tulleet huoltoasemien baarit, kuntosalit, pubit ja ostoskeskusten kahvilat. Kyläkioskin äijien lapset ja lastenlapset turisevat niissä maailman ja elämän asioita.

Edelleen kaikkein kipein kääriytyy hiljaisuuteen, koska hiljaisuus on sen ainoa kieli. Nyt sille ei ole yhtä taustaa tai nimeä. Joku ei tahdo jaksaa työtään; joku tuntee miten ihmissuhteet ja perhe ovat haavoilla tai rikki; jonkun mieli alkaa säröillä; joku pelkää elantonsa ja työpaikkansa puolesta. Jollakulla vain ei ole voimia kantaa kaikkia mukana pysymisen painoja.

Joskus illan ollessa jo pitkälle sen saattaa saada puserrettua kaverille raskaasti huokaisten: - En tiedä oikein, on niin kaikenlaista.

Lehdet ja televisio eivät tästä kärsimyksestä kerro. Ne kertovat dramaattisia ja hätkähdyttäviä tarinoita väkivallasta ja kuolemasta. Mutta siitä, mikä on tässä ajassa ja yhteiskunnassa kenties kaikkein olennaisinta ja vakavimmin otettavaa, ne eivät kerro. Se on hiljaista, voimatonta taakkaa, joka kannetaan vaiti.

#

En tiedä muuta paikkaa kuin hiljaisen viikon kirkot, jossa tälle hiljaisuudelle on tilaa. Siellä ilmaistaan ihmisen ja Jumalan äänetön kipu, vaikka kyläkioskin äijillä taisi olla täysi työ tehdä lapsille vähän paremmat olot, eivätkä he tulleet kirkossa poikenneeksi, ja nyt ei ehkä ehdi, kun pitää hankkia juhlapyhiksi se mitä kuuluu, mämmit ja lapsille pääsiäismunat.