Hautausmailla

Episkooppi - Tuore Oliivipuunlehden nr.3/2006

Reposaaren hautausmaan portin kohdalla havaitsin, että kengännauha oli auki. Kulkue oli täydessä menossa, päällä piispankaapu, eikä mitään mahdollisuuksia kumartua solmimaan. Vihkimistoimitus sujui silti asianmukaisesti. Räpsöläiset tietävät nyt, että pääsevät halutessaan matkan jälkeen kotisaaren siunattuun multaan.

Paluukulkueessa kengännauha repsotti yhä. Yritin olla kuin se olisi piispalle mitä luonnollisin tila. Ajatus tarttui siihen vaikken olisi halunnut. Muistin, miten olin kerran aikaisemmin hautausmaalla katsellut repsottavaa kengännauhaa. Se oli yhdellä pikkutytöllä.

Koululuokka oli tutustumassa hautausmaahan. Kertoilin lapsille hautajaisista ja kuolemasta. Jokseenkin haparoiden ja avuttomasti, myönnän, mutta kukapa kuolemasta puhuisi henskeleitä paukutellen ja korskeasti, hautausmaalla varsinkaan.

Äkkiä muuan tyttö, juuri tämä kengännauhatyttö, alkoi hiljaa nyyhkyttää. Kuulin myöhemmin, että tytön äiti oli hiljattain kuollut. Sillä hetkellä en sitä tiennyt. Katselin vain pieniä täriseviä hartioita ja yritin lisätä sanoihini lohdullista sävyä ja toivoa, kaiketi entistä avuttomammin. Tyttö vain nyyhkytti. Kaarsin lyhintä reittiä tilanteen päätökseen. Olin ajatellut mennä jututtamaan tyttöä, mutta opettajan kanssa piti ensin puristaa kättä ja kiitellä puolin ja toisin. Sillä välin tyttö oli ehtinyt lähteä kävelemään poispäin. Toinen tyttö, samanikäinen, käveli vieressä, laski kätensä kengännauhatytön olalle ja ojensi nenäliinamyttyä. Kengännauhatyttö katsahti kaveriinsa ja hymyili. Hartiat eivät tärisseet.
Totesin, ettei minua siinä enää tarvittu. Hautausmaata tyttö tulisi tarvitsemaan vielä monta kertaa, monen itkun ja muistamisen verran, ja kaveriaan.

Reposaarelta ajoin Kankaanpäähän. Siellä asteltiin kulkueena pitkä saattopolku uuden hautausmaan keskelle, jossa vihkiminen oli määrä toimittaa. Polun vieressä oli uurnahautoja varten pitkänmallisia kumpuja. Niissä oli jotenkin arkaainen tuntu. Ne muistuttivat kuvausta, jonka muuan vanha mies kerran antoi minulle lapsuutensa metsässä näkemästään haudasta. Vaelsimme hänen kanssaan metsää ristiin rastiin hautakumpua etsien, mutta löytämättä se jäi. Metsä oli hakattu ja muuttunut. Miehen mukaan kyseessä olisi ollut punaisten joukkohauta vuodelta 1918.

Ajattelin, miten paljon vaiettua menneisyyttä ja piiloon jäävää elämää on olemassa, koko ajan. Kaikki kristityt eivät ole päässeet siunattuun maahan.

Niissä mietteissä tuntui erityisen tärkeältä vihkiä hautausmaa Jumalan sanalla ja rukouksella. Kaikkia kristittyjä varten, erottelematta, niin kuin ei kuolemakaan erottele. Vihkiä se toivon ja lohdutuksen paikaksi, vaietun ja muualle kätketynkin menneisyyden osalta.

Ympäristö vaikutti juuri niin levolliselta kuin vain hautausmaa voi olla. Se seikka oli valovuosien päässä, että ylläpitäessään hautausmaita kirkko hoitaa yhteiskunnallista tehtävää, joka otetaan kustannusten kohdentamisessa lukuun. Astelin vihkimään sakraalitilaa eläviä ja kuolevia varten. Juuri sillä hetkellä, siinä maisemassa niiden ihmisten keskellä oli vaikea kuvitella olennaisempaa.

Mikrofonin edessä panin merkille, nyt lievästi huvittuneena, että kengännauha oli taas auennut.